Kauneuden kadottamisen pelosta

Joskus itselle tärkeimpiin asioihin havahtuu vasta sitten, kun ne menettää. Joskus itselle tärkeimpiin asioihin herää vasta sitten, kun alkaa kaivata sen jonkin vielä tavoittamattomissa olevan kokemista ja eläväksi elämistä. Se ei ole tärkeää miten itselle tärkeimmän tunnistaa; sen kadottamisen tai läsnäolemattomuuden kautta. Ei ole olemassa oikeita teitä itselle tärkeimpään, on vain teitä. Tärkeintä on, että havahtuu huomaamaan sen mitä eniten kaipaa. Itselle tärkein on aina olemassa, se vain odottaa huomatuksi tulemista. Joskus löytäminen saattaa kestää, kun etsimme itselle tärkeintä toisista, toisten kautta ja ulkopuoleltamme.

---

KAUNEUDEN KADOTTAMISEN PELOSTA ajatuksellisia haituvia...

Huomasin viikonloppuna, että suurin pelkoni on se, etten kykenisi näkemään kaunista. Muistan aikoja, jolloin oli hyvin vaikeaa nähdä kaunista ja huomio kiinnittyi herkästi kaikkeen siihen, joka heikensi entisestään kykyä ja herkkyyttä huomata kaikkialla oleva kauneus. 

Kauneus ei ole vain positiivista tai negatiivista, elävää tai kuollutta, mustaa tai valkoista, oikeata tai väärää tai muita totuttuja vastakkain asettelun näkökulmia. Kauneuden vastakohta ei ole myöskään rumuus, vaan sekin on vain toinen näkökulma kauneuteen. Kauneus on kokemus. Kauneus on itsen suhde siihen mitä on. Kauneus avaa huomaamaan sen mitä todella on ja auttaa ottamaan sen vastaan.
​
Kauneus on lupaa ilmentää itseä. Kauneus on tila, jossa kaikella on lupa kukkia. Kauneus on tila, jossa rikkaruohot kukoistavat yhdessä jaloruusujen kanssa. Kauneus on liikettä, jossa valo ja varjo muodostavat lakkaamattoman tanssin, jossa varjo nostaa valon esiin ja valo kohottaa varjon kaaria uusiin ulottuvuuksiin. Kauneus on keskipäivän valoa ja se on yön tummia hetkiä. Kauneus elää elämän valtateillä sekä sen hiljentyneillä reunamilla.