|
ITSESTÄÄN SELVÄN ARVOSTAMISEN VAIKEUS
Monia tärkeitä asioita osataan arvostaa vasta, kun ne menetetään. Monet tärkeät asiat jäävät huomaamatta, koska ne koetaan itsestään selvyyksinä. Ne ovat olemassa, ja silti ikään kuin oman huomiokentän ulkopuolella. Kunnes nuo näkymättömät olevaiset menetyksen hetkellä astuvat oman tietoisuuden valokeilaan. Jonkin itsestään selvän, mutta tärkeän menettäminen mahdollistaa oman maailmankuvan kirkastumisen; mikä on todella tärkeää, ja mitä on vain pitänyt tärkeänä. Menettämisen kokemus ikään kuin avaa uudenlaisen mielen ikkunan vanhaan tuttuun maisemaan. Kaikki ikään kuin kirkastuu; taivas on sinisempi, tuoksuja on enemmän, linnut laulavat lujempaa, maa kannattelee, ja kehoa hengitetään. Sanoja tarvitaan yhtä äkkiä paljon vähemmän, sillä kaikki on jo, ja sen kaiken nimeämisestä tulee ikään kuin tarpeetonta. Jokainen nykyään tuntee sen, miten ihanalta tuntuu nähdä toisen ihmisen kasvot, tai miltä tuntuu pelosta vapaa kosketus. Jokainen tunnistaa kehossaan rauhan ja turvallisuuden tunteen arvon. Menetyksien hetkissä jokaisen vuoden ajan vaihtumisessa on lohdutuksen viesti. Kaiken elävän kiertokulusta luonto kertoo tarinaansa väsymättä vuodesta toiseen. Kaikki talven sylissä levännyt herää jälleen eloon kevään valossa. Kaikki oleva kukoistaa kesän lämmössä, ja lahjoitettuaan kasvunsa sadon palaa jälleen lepoon talven syliin. Muodot kuolevat vain syntyäkseen uudelleen ajallaan, ja tavallaan. Menetyksien hetkissä muistaa kirkkaasti sen, mitä ei edes tiennyt tietävänsä. Menetyksien hetkissä kohdataan myös omat pelot. Menetyksen jälkeen suhde myös omiin pelkoihin muuttuu. Omat pelot on helpompi huomata, niiden turvalliselle tarkastelulle syntyy tilaa, ja niiden kanssa voi solmia rauhan. Menetyksen hetkellä kamppailu omien pelkojen kanssa vihdoin päättyy. Rauhan solminta voi tarkoittaa pelkojen kanssa matkaamista rauhassa, tai pelkojen poistumista tarpeettomina. Kun kamppailu pelkojen kanssa päättyy, jokin alkaa vapautua kehossa. Kun vastustamiseen käytetty energia vapautuu, niin pelkojen takana olevat tarinat avaavat mahdollisuuden uudenlaiselle huomaamiselle. Asiat näyttävät vähemmän mustilta tai valkoisilta, värejä ja sävyjä on enemmän. Mahdottomuudet katoavat vielä näkymättömienkin mahdollisuuksien maastoissa. Menetyksen hetkien jälkeen voi kokea yllättävän helpotuksen tunteen; jokin mielen maailma ehkä kaatui, mutta maa kantaa yhä, ja ilma virtaa vapaammin sisään ja ulos. Se mihin mennyt maailma oli rakentunut, se on tullut tiensä päähän, talven syliin lepoon löytääkseen uuden kevään. Kevään valossa eletyn voi nähdä uusin silmin, arvostaa hetkessä olevaa, ja rauhassa odottaa tulevan uuden kasvun näkemistä, ja sen tuoman sadon korjaamista. Tietäen, että saamisen ja luopumisen ajat ovat kasvun vaiheet. Muistaen, että vain luonnollisen vastustaminen satuttaa. Kaiken itsestään selvän arvostaminen on helpompaa, kun huomaa loputtoman alati ympäröivän runsauden. Muistaminen, tietäminen ja ymmärtäminen eivät poista menetykseen liittyviä tunteita, mutta ne auttavat vastustamisen aallokoissa lopulta luovuttamaan. Kelluminen, sukeltaminen ja uiminen elämän meressä tapahtuu jokaisen omalla tyylillä; toiset kelluvat pidempään, toiset sukeltavat syvempään, ja jokainen uintityyli on aina itse kullekin oikeanlainen. Tässä kohtaa voit ehkä kuulla mielessäsi äänen sanovan: ”Mutta…” Niissä kohdissa lepäävät mielesi maaston vastustukset. Niistä on voinut tulla kovin rakkaita ja tärkeitä totuuden pilareita, jotka kannattelevat maailman kuvaasi. Ole rauhassa rohkea, ja kysy: ”Kuka olen ilman tätä ajatusta? Mitä minulle tapahtuu ilman tätä ajatusta? Mitä tunnen ilman tätä ajatusta? Miten toimin ilman tätä ajatusta?” Uskomuksiinsa menneestä voi rakastua tavalla, joka estää halutun tulevaisuuden luomista kuluvassa hetkessä. Uskomukset itsestä ja omasta suhteesta siihen, mitä kutsuu todellisuudeksi, voi olla suhde, joka estää elämää, mistä ei osannut edes haaveilla. Uskomukset menneestä eivät ole arvottomia ne ovat tuoneet sinut tähän hetkeen, jotta olisit valmis luopumaan niistä, ja tekemään tilaa jollekin aivan uudenlaiselle, joka on ehkä vielä näkymättömissä, mutta olemassa jo tulevassa. -- Menetyksessä voi levätä aivan uudenlainen menestys. Mitä menestys sitten ikinä sinulle tarkoittaakaan. -- KIITOLLISUUSHARJOITUS ON TIETOISTA TYÖTÄ, TAHTOVAN MIELEN VOIMANNÄYTTÖÄ
Mitä mietin tänään? Mietin kiitollisuusharjoituksien tärkeyttä jokaisessa hetkessä. Mietin, miten tärkeää on määrätietoisesti kaikissa tilanteissa keskittyä sellaisiin asioihin, jotka luovat itselle kiitollisuuden kokemusta. Mietin, miten tärkeää on tietoisesti välillä suunnata ajatuksensa kiitollisuuden lähteisiin kaikesta siitä, mikä todellisuudeksi kutsutussa vähentää kiitollisuuden kokemusta. Ns. todellisuus ei katoa, vaikka hetkeksi keskittyy siihen, minkä kokee luovan hyvinvointia itselle. Omasta hyvinvoinnista tietoisesti huolehtiminen lisää toimintakykyä ja auttaa jokaista luomaan sellaista yhteistä todellisuutta, missä jokaisen on turvallista ja hyvää elää. Kiitollisuuteen tarvitaan todellisuudessa hyvin vähän. Joskus riittää, että katu on kuiva, ja et ole astunut koiran paskaan tänään. Joskus sekin riittää. Se, että pelkää. Sekin antaa aiheen kiitollisuuteen, sillä silloin tietää olevansa vielä elossa, vaikka ajatukset saattavat olla vinossa. Kiitollisuusharjoitus on tietoista työtä, tahtovan mielen voimannäyttöä.  KUKKEAT
Kuusaman sukuisien tuoksussa, kukkivat ainoat suvussaan, Vanamot, kuisen taivaan valoa kohti. Kuusten kuiskeessa, sammalten syleilyssä, vartensa vahvat, kukkansa hennot. Kuuta kohti kurottavat herkät voimat, vahvana loitsivat kevättä, voipuneina voimassaan laskevat vartensa lepoon maan sammalsyliin. Valon ja värien vähetessä tuoksuissa muistot kuusamien, ja vanamon varpujen kukkeiden, ikiaikaisten vahvojen varsien. -Anne Peltonen Mietin asioita, joista muodostuu ytimeni. Asioita, jotka ovat ja pysyvät kuun kierrosta toiseen ajan rattaan kulutuksessa. Asioita, jotka ovat ikään kuin sieluni kulumattomia kuvajaisia. Kulumatta kertovat tarinoita, lohduttavat kuiskeellaan sitä, minkä sielukseni tunnen. Metsä, kuuset, sammalvuoteet, ja niiden sylissä lepäävät ikivihreät Vanamon vahvat varret. Talvitaivaan allakin ikivihreät voimissaan. Kevätyössä kuuta kohti kurottavat herkät kukinnot. Sellainen on sielumaisemani. Aina yhtä kiehtova, ja kutsuva. Se on eräänlainen maisema sisälläni, johon aina palaan, ikään kuin juurilleni muistamaan. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta se on äärettömän tärkeä. Jollain mielelle käsittämättömällä tavalla tuohon sielunmaisemaan palaamalla rauhoitun, lepään, olen turvassa ja voimaannun. Metaforat ovat olleet aina minulle tärkeitä, ja leikin niillä erittäin mielelläni. Se on ikään kuin eräänlainen meditaation muoto. Suljen silmät, sukellan tyhjään, ja annan maiseman ikään kuin avautua eteeni. Kutsun koolle voimani, palaan perusasetuksiini. Ei mitään järkeä, mutta tärkeä. YHDESSÄ VALON TUOJAT
Katselin keittiön pöydälle elämänsä päättänyttä kukkaa, se oli saanut hunnun, hämähäkin kutoman. Katselin kuolinhuntua ja kutojaa, aikani katselin kauneuden ääriä, kuolemaa ja elämää, kunnes saattelin kutojan kevättä odottavan maljaköynnöksen juurelle. Sinnitelkää vielä yhdessä hetki, elämän lankoja kutova, ja kukintaa odottava malja. Sinnitelkää vielä yhdessä hetki, valoa kohti. Sinnitelkää vielä hetki, yhdessä valon tuojat. -Anne Peltonen -- Teen lämpöisesti herättelevässä sylissä mietin aamulla, että miten paljon enemmän lohdutusta tuo ymmärtäminen kuin tietäminen. Aina kun tiedän, olen ikään kuin vastakkain jonkin kanssa. Aina kun ymmärrän, on jotenkin helpompi olla, vaikka mikään ei ole muuttunut. Tietämisessä on aina oikea ja väärä, hyvä ja huono, tai totuus ja valhe. Se mitä on, se on vastakkain, eri puolilla, ja yhteistä on vaikea tavoittaa. Ymmärtäminen ikään kuin avaa tilan yhteiseen, vaikka mikään ei ole muuttunut, niin tie johonkin uuteen voi aueta helpommin. Sellaista kuiskivat elämänsä päättänyt kukka, kuolinhunnun lahjoittanut kutoja, ja kevättä odottava malja. Sellaista voi kuulla teen lämpöä täynnä olevissa aamuissa. KUN KATSON, NIIN KENEN SILMIN
Kun katson, niin kenen silmin. Rauhan, vai vihan. Runsauden, vai vajeen. Kun katson, niin kenen silmin. Tuomarin, vai kanssakulkijan. Kun näet, niin kuka katsoo, tuomari, vai kanssakulkija. Kun katson, niin kenet näen vierelläni. -Anne Peltonen -- Eilen kävellessäni valoisilla kaduilla, nauttien kevään lupauksesta, olin valmis huomaamaan toistuvan ajatukseni, jonka suuntana oli alati muuttuva tulevaisuus, ja sieltä tuleva lähettiläs puhui pelon äänellä. Pelko on tunne, jota vaistomaisesti väistelee. Kuitenkin tuokin tunne on vain tunne. Yksi kehon tunnelähettiläiden joukoista. Sinnikäs ja sitkeä viestintuoja, jonka tarkoitus on palvella kehossa asustavaa kuulijaansa. Pelko kehossa voi aktivoitua monesta eri syystä. Joskus pelon herättäjä on todellinen, ja se vaatii toiminta tapahtuvassa hetkessä. Joskus se on menneessä koettujen sitkeä kaiku, kehollinen muistijälki. Joskus pelko suuntautuu kohti tulevaisuutta, jota ei ole, mutta josta voi uneksia. Vaikka pelko ei olisi todellinen uhka kuluvassa hetkessä, vaan kokemus menneestä tai ajatus tulevasta, niin se saattaa vaikuttaa todellisuuteen läsnä olevassa hetkessä. Pelko koskee usein jonkin asian menettämistä, jonkin kuolemista, jostakin luopumista. Asiat eivät ole enää niin kuin ennen. Asiat eivät suju kuten olisi halunnut, ja tulevaisuuden taivaankansi alkaa täyttyä uhkakuvista, ja maisemat synkiltä. Pelon kanssa ei toimi kieltäminen, vaan huomaaminen, sen sitkeän ja sinnikkään tunnekokemuksen kolkutuksen puoleen kääntyminen. Eilen olin valmis, kun koin kevään jälleen lunastavan lupauksensa valosta. Luottamus kevääseen täytti kehoni kiitollisuudella. Kun valossa kehoni lepäsi turvassa, saatoin avautua pelkoni sitkeälle koputukselle, ja huomata, millaisen ajatuksen saattelemana se pyrki puheilleni tällä kertaa. Huomasin jälleen, että ajatus oli vain ajatus, ei tapahtunutta, eikä totta tässä hetkessä. Pelko oli todellinen, vaikka ei totuus tulevasta. Kävelin, ja ihmettelin pelkoni äärellä: ”Mitä tehdä ajatukselle tulevaisuudesta, jota ei ole?” Silloin kuulin sanat: ”Kun katson, niin kenen silmin?” Seuraavat sanat olivatkin vanhoja tuttuja: ”Onko tämä ajatus runsaudesta, vai vajeesta? Saamisesta vai menettämisestä?” Ei tarvittu muuta. Pelko oli jättänyt viestinsä, ja nyt juuri se lepää, kun mietin: ”Kun katson, niin kenen silmin? Missä maastossa seison; runsauden vai vajeen? Onko tulevaisuuteni saamista vai menettämistä?” En ole niin taitava, että automaattisesti olemukseni muuttuisi vastaanottajan asentoon, joten käyn mielikuvissani kylpemässä runsauden maastoissa. Katselen mikä kaikki merkitsee minulle runsautta, millaiset asiat symboloivat minulle runsautta, ja millaisia asioita siellä on. Kun olen kylläinen runsaudesta, niin tarkastan, millaisia asioita olen asettanut vajeen maisemiin. Leikin näiden kahden tilan välillä, ja ennen pitkää huomaan asettuvani täytenä läsnä olevaan hetkeen. Sitä voisi kutsua tilaan, missä toimintakyky palautuu, ja energia ei kulu ajatusten ja tunteiden väistelyyn. Joillekin se on tehokkuutta, minulle se on tyytyväistä olemista, ja kykyä nauttia siitä, mitä on nyt. Ennen kaikkea kykyä luoda haluamaansa todellisuuta, eikä elää peloistaan menneessä ja tulevassa. VIISAUDEN VOIMAT
Kiitollista sydäntä kannattelevat viisauden voimat, kuulevat korvat ja kysyvät suut. Viisauden voimien kannatellessa, ei- tietäjien rinnalla, vapaana kuulemaan kehonsa tietäjää, vapaana kulkemaan merkityksien muuttuvassa maastossa. Vihdoin huomatuksi tullut vastakkainasettelun käsityöläinen huokaa hiljaisuudessa, ja erillään olleet palaavat yhteen. Vihdoin kesken on valmis, ja valmis on kesken. Kaikki on täydellistä yhdessä, erillisyyden muistoa kunnioittaen lepäävät aina yhtä olleet. -Anne Peltonen Nyt ymmärrän vastakkainasettelun teeman jälleen syvemmin; huomaan sen jäljet itsessäni, ja näen vain omien kätteni jäljet. Vastakkainasettelun käsityöläinen huokaa sisälläni: ”Ei ole koskaan ollutkaan puuttuvia palasia, on vain ollut oman itsen osia, jotka on nimennyt palasiksi, repinyt merkityksillä erilleen. Elämän kulussa on syystä ja toisesta asettanut omia osiaan vastakkain, ja siten vajentunut omassa voimaassaan.” Hiljaisuudessa kuulen vastakkainasettelun käsityöläisen toistavan tuttua tarinaa; miten nimeämällä voi voimansa paloitella palasiin, millaisin merkityksin leimata olemuksensa vajaaksi. Elämän vahvassa kannatuksessa itsessä vastakkain ja erillään olevat voivat muistaa yhteisen kotinsa. Kun erillään olleet muistavat yhteisen, merkitykset muuttuvat ja kaikki ikään kuin avautuu huomattavaksi kerralla. Syvän keho-oivalluksen jälkeen kaikki on toisin, vaikka mikään ei ole muuttunut. Merkitykset voivat muuttua, kun huomaa, missä sanat sijaitsevat suhteessa omaan kehoon. Kun sukeltaa havainnoimaan omaa kehollista merkitysmaastoaan, voi huomata, että keskeneräisyys voi olla omassa kehossa, mutta kaikki valmis on kehon ulkopuolella. Epätäydellisyys voi sisäpuolella, ja kaikki täydellinen sen ulkopuolella. Tieto on jo kehossa odottamassa huomaajaa, jotta merkitykset voivat muuttua, ja ulkopuolelle eriytetyt palata kotiinsa. Huomaaja voi vihdoin kuulla ymmärryksen kuiskeen: ”Kaikkea on. Kaikki on vain odottamassa huomatuksi tulemista. Joksikin ei tarvitse tulla, kun sitä on jo.” Sanattoman uneksijan
taivaissa tuulee, mielten melskeissä maailmanjärjestykset kaatuvat, eilen uneksittu tulevaisuus on tänään kuollut. Palavat sanat menettävät merkityksensä, luovat nahkansa kirjain kirjaimelta, kunnes eilistä ei enää ole, ja tulevaisuus odottaa uudelleen kirjoittamista odottamattoman päätepisteen toisella puolella. Unennäkijän taivaan tuulissa maailmojen uudet muodot lepäävät iäksi kadotettujen merkitysten hautakumpujen päällä, verhoavat hennolla vihreällään eilen uneksitun tulevaisuuden. Sanattomien mielissä syntyvät uudenlaisen taivaan kaaret, äärettömyyden sydämissä luodaan äärellisten uudet muodot. ”Ei enää koskaan” muistojen kuiskiessa puhkeavat vanamot kukkaansa, tuoksuvat keväälle, valon neidolle, joka on yhtä vääjäämätön kuin sen armoton saattaja, pimeän herra. Saattajan öisestä kädestä avautuu uuden aamu, odottamattoman lahjoittama uudenlainen tulevaisuus, valittavaksi yhteinen, sinun ja minun. PYRKIMYS TILAAN, MISSÄ JOKAINEN VOI JAKAA OMAN KOKEMUKSENSA. Yhteyteen, missä voidaan olla yhdessä erimieltä, rikastua toistemme näkökulmista, ja kasvaa omassa ymmärryksessämme.
Aina omasta koetusta jakaminen ei johda minkäänlaiseen yhteyteen tai mihinkään yhteiseen. Omasta koetusta jakaminen ei välttämättä johda kuulluksi tulemisen kokemiseen, tai puhumattakaan ymmärretyksi tulemiseen. Toisaalta onko meillä muuta kuin omasta koetusta jakaminen ja pyrkimys yhteyteen. Se on, mitä on. Sitä on, mitä on. Sitten ovat ne lukemattomat näkökulmat kaikkeen siihen, minkä kukin kykenee tahollaan huomaamaan suhteessa siihen mitä on. Ehkä se on hyvä juuri niin, elämän kokemisen suhteellisuus, joka tarjoaa meille kokemuksellisuuden äärettömyyden ja mahdollisuuden vapautua totuuksien tiukoista raja-aidoista, jotka ovat totta vain kokijan mielen tasoilla. Kuitenkin on hyväksyttävä sekin, että kukin eri syistä hetkittäin tarrautuu totuuksien eristävään voimaan. Turvallisuuden nimissä jaetaan toisemme erilleen ja vastakkain. Jokainen joskus turvautunee mielenpiteiden voimiinsa luodakseen jotain sellaista, jonka kokee täyttävän turvallisuuden tarpeensa, joka horjuu syystä tai toisesta. Hyväksyttävä on sekin, että kaikista hyvistä pyrkimyksistä huolimatta saattavat ihmiset loukkaantua ympärillä. Loukkaantua ihan vain siksi, että toisen ilmaisema kokemus horjuttaa toisen mielen maisemaa, ja oman maailmankuvan turvaavia totuuspilareita. Ehkä sitäkin tarvitaan, jotta voidaan oppia kunnioittamaan sitäkin, mikä erottaa meidät toisistamme jossain hetkessä, jotta voimme löytää tiemme takaisin yhteiseen. Yhteiselle rannalla löytämistä voi herätellä kysymyksillä itselleen.
Kun luet tätä, niin kuulet kaipuuni keskusteluihin, missä turvallisesti kukin voi jakaa mielipiteitään, rikastua omassa mielenmaisemassaan ja rikastuttaa niiden maailmankuvia, joiden kanssa on jakamassa kokemuksia yhteisestä. Ns. suorapuheisuudella ei ole tilaa tässä yhteisessä maastossa. Suorapuheisuus on termi, jota yleensä käytetään, kun kerrotaan omia mielipiteitä totuuksina, ja yleensä toisista ihmisistä. Omasta jakaminen yleensä alkaa sanoilla: "Minusta tuntuu, minä koen, minä näen, minä kuulen, minä huomaan...". Suorapuhe alkaa yleensä sanoilla: "Sinä olet, sinulla on, sinusta..." ja suorapuhe sisältää aina vaateen, että sen toisen pitää olla toisenlainen, tai jotenkin toisin täyttääkseen suorapuhujan tarpeiden vajeet. Suorapuheisen maailmassa ollaan puolella tai vastaan, ja muut ihmiset ovat olemassa omien tarpeiden täyttämiseksi. Jokaisessa ihmisessä asuu iso tai pieni suorapuhuja. Joissakin tilanteissa ja hetkissä se on pienempi tai isompi. Joskus sitä ei tarvita lainkaan. Tärkeintä lienee on huomata, että milloin ja miksi se osa haluaa pauhata omalla äänellä, ja vaatii niitä toisia olemaan toisin, toisenlaisia, ja "oikein". Ensin tarvitsee vain huomata oma sisäinen suorapuhuja, ja jossain vaiheessa tiedostaa, mikä oma täyttymätön tarve sai suorapuhujan aktivoitumaan. Ehkä suorapuhujalla oli tarve puolustaa tavalla tai toisella omia turvallisuuden kokemuksen rajoja, jotka syystä tai toisesta vuotavat. Kyllä, edelleenkin lukiessasi kuulet kaipuuni keskusteluihin, missä on turvallista olla yhdessä sekä oikeassa ja väärässä yhtä aikaa. Miten antoisaa onkaan kuunnella ja olla osana keskustelua, missä kaikenlaisille mielenpiteiden näkökulmille on turvallista tilaa astua esiin, ja siten rikastuttaa jokaista läsnäolijaa. Aidossa keskustelussa läsnäolijoilla on mahdollisuus kasvaa omassa sekä yhteisessä ymmärryksessä. Aidossa keskustelussa on mahdollisuus turvallisesti havainnoida itseä toisen kautta. Siinä yhteisessä tilassa jokaisen sisäinen suorapuhuja saa vihdoin levätä rauhassa, ja olla myös roolissaan hyväksytty itsestä oppimisen lähde.  Havahduin herkkään kysymykseen: "Milloin mielipiteistä tuli totuuksia?" Kun viestii uskoen oman mielipiteensä olevan totuus, niin mitä voi huomata? Mitä tapahtuu kun vaihtaa ajatuskulmaa, ja viestii kertoen mielessään liikkuvia mietteitä, mielen piteitä? Mitä voi huomata, kun kuuntelee ja haluaa kuulla lisää ilman ajatuksia väärästä tai oikeasta? Mitä jos kuunteleminen on oppimista, tutustumista, laajenemista...? Mitä jos kuuntelee, ja tarkkailee kehon tuntemuksiaan, tunnustelee ilman tarvetta muuttaa mitään itsessä tai toisessa? Missä kohtaa syntyy yhteys? Missä kohtaa katoaa yhteys, sillat yhdestä toiseen ja takaisin? Kun näkijä, kokija, tekijä ja kaikki roolit ovat yhtä aikaa läsnä, niin mitä voidaan löytää? Millaista on, kun kyse ei olekaan siitä, että onkin jokin täydellistä tai oikein, vaan laajentavaa, uutta avaavaa, yhdistävää?Mitä jos uutta voi löytää juuri siitä kohtaa, mikä ei näyttäisi toimivan, koska ei itse ei vielä ymmärrä? Mitä jos tulee kuulluksi ja hyväksytyksi niissä hetkissä, missä itse vasta yrittää hahmottaa jotain, muistaa uusin jo tiedetyn, tai tavoittaa jonkin aivan uuden ajattelun näkökulman, mistä ei vielä tiedä. Sellaisen, joka on vasta avautumassa tiedostettavaksi, ja ehkä yhdessä muistettavaksi. Kun tulee todella kuulluksi on helpompi olla oma itsensä, ja avata samaa tilaa toiselle, olla yhteydessä itseen ja toisiin. Turvallisessa yhteydessä on rajattomasti tilaa mielen piteille, ja totuudet muuttuvat tarpeettomiksi. Kun ajatukset jakavat meidät oikeisiin ja vääriin, hyviin ja huonoihin, yhteys katoaa, ja kukaan ei tule enää kuulluksi. Yhteyden katoamisen myötä olo alkaa tuntua turvattomalta, ja kuuroina yhden totuudet vahvistuvat turvallisuuden kaipuun tunteen ajamina. Miksi kuuntelemisesta on tullut niin vaikeaa? Milloin omat ajatukset estävät kuuntelemasta ja kuulemasta? Mitä tarvitset kuunnellaksesi, vain kuunnellaksesi? Mitä huomaat, kun koet tulleesi todella kuulluksi? Miten voit luoda lisää kuulluksi tulemiselle? Olen tässä, kuuntelen ja yritän kuulla, mitä sinä huomasit... -- Kuulluksi tulleen koti on, hyväksynnän turvallisessa sylissä, kuuntelijoiden majatalossa, missä kaikille on sijaa, totuuksien poissaolon loisteessa. -Anne Peltonen  "Mitkä ovat vahvuutesi?" Sitä tiedustellaan ja kysellään useaan otteeseen elämän eri tilanteissa. Ehkä tottuneesti kuin automaatiolla listaamme kysyjille haluttuja ominaisuuksia ja kykyjä.
Kun löysin itseni listaamasta tottuneesti vahvuuksiani, niin jokin herkkä pysäytti minut sanoilla: "Se mitä vahvuudekseni luulin, olikin heikkouteni." Havainnoin hetken ja huomasin, etten todellisuudessa tiedä, millaiset ominaisuudet ovat vahvuuksiani. Oli aika jälleen kohdata ei-tietämisen tila, minkä kautta voi löytää johonkin uuteen. Ei-tietämisen tilassa hyvästellään mennyt ja kurkotetaan johonkin uuteen asettumalla läsnä olevaan hetkeen. Eräänlainen sisäinen siirtymäriitti, jota voi arkisesti kuvailla oman itsen kuunteluksi, ja kuulluksi tulemiseksi, ilman tarvetta pakottaa vastauksia. Se ei välttämättä ole helppoa, koska joskus syystä tai toisesta voi kokea jonkinlaista ulkoista pakkoa tai vaatimusta nopeisiin vastauksiin, ja toimintaan. Kuitenkaan lopulta ei ole muuta tietä todelliseen tietämiseen. Aika kulki ja kului, kunnes jokin herkkä pysäytti minut sanoilla: "Et taida kuunnella..." Vastasin, etten ole hyvä kuuntelemaan, ja tuosta toteamuksesta avautui aivan uudenlainen tietäminen itseeni: "Kaikki vahvuuteni ovat aina olleet heikkouksieni lähteillä. " Oivaltaminen alkoi purkautua kuin sisäinen vulkaaninen lähde: "Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta siitä, missä koen olleeni heikoilla, ja mitä en ole ymmärtänyt. Ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet, ja siihen liittyvä tunnesäätely. Miten olenkaan aina ihaillut ihmisiä, jotka rohkeasti ilmaisevat aitoa itseään hyväksyvässä suhteessa toisiinsa, ja miten olenkaan halunnut ymmärtää, mitä silloin tapahtuu, ja mitä siihen tarvitaan. Se, miten ollaan vahvana omassa, ja herkkänä kaikelle sille, mihin olemme suhteessa. Miten olla rohkea itsessään, ja siten avoinna kaikelle." Vahvuuteni ihmisenä on siis aina ollut kiinnostuksessani heikkouksiini. Ja yhäkin heikkouksistani kumpuavat innostukseni ja intohimoni kohteet. Innostun aina huomatessani jotain, joka ei toimi, ja intohimoisesti alan etsiä sitä, mikä toimii. Kun näen vastaukset, niin janoni sammuu. En ole koskaan ollut loppuunsaattaja, vain etsijä ja löytäjä. Kuten olen tuhannesti todennut: "Minä näin sillat, mutta jos siltojen rakentaminen olisi ollut minusta kiinni, niin ne olisivat jääneet rakentamatta." Maailma, missä elän ei ehkä arvosta siltojen näkijöitä, vaan tekijöitä. En tiedä, miten tässä hetkessä rakennetaan sillat vastakkainasettelun maastoihin, jotta ihmiset löytävät jälleen yhteisen, yhteyden takaisin itseensä, ja siten toisiinsa. Sen näen, että siltoja tarvitaan. Jos omat totuudet eristävät meidät toinen toisistamme, ja jakavat hyviin ja huonoihin, oikeisiin ja vääriin, turvallisiin ja turvattomiin, niin pysähdy, antaudu ei-tietämisen tilaan hetkeksi. Kuuntele, ja voit kuulla, miten jokin herkkä yrittää pysäyttää sinut sanoilla: "Et taida kuunnella...". Niissä hetkissä lepää todellinen rohkeus, ja vahvuudet lepäävät heikkouksien lähteillä. Sellaista tarinaa kulki kauttani tässä hetkessä. Mitä huomasit itsessäsi, kun luit tarinaa? Se riittää, että huomaat. Huomaaminen on aina ensimmäinen askel, jonka jälkeen seuraa toinen askel, ja sitten oletkin jo matkalla johonkin uuteen oivallukseen itsessäsi, ja matkalla yhteiseen. Sinä olet se silta, jonka näen. |
