KIITOLLISUUSHARJOITUS ON TIETOISTA TYÖTÄ, TAHTOVAN MIELEN VOIMANNÄYTTÖÄ

Mitä mietin tänään?

Mietin kiitollisuusharjoituksien tärkeyttä jokaisessa hetkessä. Mietin, miten tärkeää on määrätietoisesti kaikissa tilanteissa keskittyä sellaisiin asioihin, jotka luovat itselle kiitollisuuden kokemusta.
​Mietin, miten tärkeää on tietoisesti välillä suunnata ajatuksensa kiitollisuuden lähteisiin kaikesta siitä, mikä todellisuudeksi kutsutussa vähentää kiitollisuuden kokemusta.

Ns. todellisuus ei katoa, vaikka hetkeksi keskittyy siihen, minkä kokee luovan hyvinvointia itselle. Omasta hyvinvoinnista tietoisesti huolehtiminen lisää toimintakykyä ja auttaa jokaista luomaan sellaista yhteistä todellisuutta, missä jokaisen on turvallista ja hyvää elää.

Kiitollisuuteen tarvitaan todellisuudessa hyvin vähän. Joskus riittää, että katu on kuiva, ja et ole astunut koiran paskaan tänään. Joskus sekin riittää.

Se, että pelkää. Sekin antaa aiheen kiitollisuuteen, sillä silloin tietää olevansa vielä elossa, vaikka ajatukset saattavat olla vinossa. ​ Kiitollisuusharjoitus on tietoista työtä, tahtovan mielen voimannäyttöä.

KUKKEAT
 
Kuusaman sukuisien tuoksussa, 
kukkivat ainoat suvussaan,
Vanamot,
kuisen taivaan valoa kohti.
 

​Kuusten kuiskeessa,
sammalten syleilyssä,
vartensa vahvat,
kukkansa hennot.
 
Kuuta kohti kurottavat
herkät voimat,
vahvana loitsivat kevättä,
voipuneina voimassaan
laskevat vartensa
lepoon maan sammalsyliin.
 
Valon ja värien vähetessä
tuoksuissa muistot kuusamien, 
ja vanamon varpujen kukkeiden,
ikiaikaisten vahvojen varsien.
 
-Anne Peltonen
 
Mietin asioita, joista muodostuu ytimeni. Asioita, jotka ovat ja pysyvät kuun kierrosta toiseen ajan rattaan kulutuksessa. Asioita, jotka ovat ikään kuin sieluni kulumattomia kuvajaisia. Kulumatta kertovat tarinoita, lohduttavat kuiskeellaan sitä, minkä sielukseni tunnen. Metsä, kuuset, sammalvuoteet, ja niiden sylissä lepäävät ikivihreät Vanamon vahvat varret. Talvitaivaan allakin ikivihreät voimissaan. Kevätyössä kuuta kohti kurottavat herkät kukinnot. 
 
Sellainen on sielumaisemani. Aina yhtä kiehtova, ja kutsuva. Se on eräänlainen maisema sisälläni, johon aina palaan, ikään kuin juurilleni muistamaan. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta se on äärettömän tärkeä. Jollain mielelle käsittämättömällä tavalla tuohon sielunmaisemaan palaamalla rauhoitun, lepään, olen turvassa ja voimaannun. 
 
Metaforat ovat olleet aina minulle tärkeitä, ja leikin niillä erittäin mielelläni. Se on ikään kuin eräänlainen meditaation muoto. Suljen silmät, sukellan tyhjään, ja annan maiseman ikään kuin avautua eteeni. Kutsun koolle voimani, palaan perusasetuksiini. 
 
Ei mitään järkeä, mutta tärkeä. 

YHDESSÄ VALON TUOJAT

Katselin keittiön pöydälle
elämänsä päättänyttä kukkaa,
se oli saanut hunnun,
hämähäkin kutoman.

Katselin kuolinhuntua ja kutojaa, 
aikani katselin kauneuden ääriä, 
kuolemaa ja elämää,
kunnes saattelin kutojan
kevättä odottavan
maljaköynnöksen juurelle.

Sinnitelkää vielä yhdessä hetki,
elämän lankoja kutova, ja
kukintaa odottava malja.
 
Sinnitelkää vielä yhdessä hetki,
valoa kohti.
Sinnitelkää vielä hetki,
yhdessä valon tuojat.

-Anne Peltonen
​
--
Teen lämpöisesti herättelevässä sylissä mietin aamulla, että miten paljon enemmän lohdutusta tuo ymmärtäminen kuin tietäminen. Aina kun tiedän, olen ikään kuin vastakkain jonkin kanssa. Aina kun ymmärrän, on jotenkin helpompi olla, vaikka mikään ei ole muuttunut. 
 
Tietämisessä on aina oikea ja väärä, hyvä ja huono, tai totuus ja valhe. Se mitä on, se on vastakkain, eri puolilla, ja yhteistä on vaikea tavoittaa. Ymmärtäminen ikään kuin avaa tilan yhteiseen, vaikka mikään ei ole muuttunut, niin tie johonkin uuteen voi aueta helpommin. 
 
Sellaista kuiskivat elämänsä päättänyt kukka, kuolinhunnun lahjoittanut kutoja, ja kevättä odottava malja. Sellaista voi kuulla teen lämpöä täynnä olevissa aamuissa. 

KUN KATSON, NIIN KENEN SILMIN 

Kun katson,
niin kenen silmin.
Rauhan, 
vai vihan.
Runsauden,
vai vajeen.
 
Kun katson,
niin kenen silmin.
Tuomarin,
vai kanssakulkijan.
 
Kun näet,
niin kuka katsoo,
tuomari,
vai kanssakulkija.
 
Kun katson,
niin kenet näen
vierelläni.

-Anne Peltonen
--

Eilen kävellessäni valoisilla kaduilla, nauttien kevään lupauksesta, olin valmis huomaamaan toistuvan ajatukseni, jonka suuntana oli alati muuttuva tulevaisuus, ja sieltä tuleva lähettiläs puhui pelon äänellä.
 
Pelko on tunne, jota vaistomaisesti väistelee. Kuitenkin tuokin tunne on vain tunne. Yksi kehon tunnelähettiläiden joukoista. Sinnikäs ja sitkeä viestintuoja, jonka tarkoitus on palvella kehossa asustavaa kuulijaansa. 
 
Pelko kehossa voi aktivoitua monesta eri syystä. Joskus pelon herättäjä on todellinen, ja se vaatii toiminta tapahtuvassa hetkessä. Joskus se on menneessä koettujen sitkeä kaiku, kehollinen muistijälki. Joskus pelko suuntautuu kohti tulevaisuutta, jota ei ole, mutta josta voi uneksia. Vaikka pelko ei olisi todellinen uhka kuluvassa hetkessä, vaan kokemus menneestä tai ajatus tulevasta, niin se saattaa vaikuttaa todellisuuteen läsnä olevassa hetkessä. 
 
Pelko koskee usein jonkin asian menettämistä, jonkin kuolemista, jostakin luopumista. Asiat eivät ole enää niin kuin ennen. Asiat eivät suju kuten olisi halunnut, ja tulevaisuuden taivaankansi alkaa täyttyä uhkakuvista, ja maisemat synkiltä.
 
Pelon kanssa ei toimi kieltäminen, vaan huomaaminen, sen sitkeän ja sinnikkään tunnekokemuksen kolkutuksen puoleen kääntyminen. Eilen olin valmis, kun koin kevään jälleen lunastavan lupauksensa valosta. Luottamus kevääseen täytti kehoni kiitollisuudella. Kun valossa kehoni lepäsi turvassa, saatoin avautua pelkoni sitkeälle koputukselle, ja huomata, millaisen ajatuksen saattelemana se pyrki puheilleni tällä kertaa. Huomasin jälleen, että ajatus oli vain ajatus, ei tapahtunutta, eikä totta tässä hetkessä. Pelko oli todellinen, vaikka ei totuus tulevasta. 
 
Kävelin, ja ihmettelin pelkoni äärellä: ”Mitä tehdä ajatukselle tulevaisuudesta, jota ei ole?” Silloin kuulin sanat: ”Kun katson, niin kenen silmin?” 
 
Seuraavat sanat olivatkin vanhoja tuttuja: ”Onko tämä ajatus runsaudesta, vai vajeesta? Saamisesta vai menettämisestä?” 
 
Ei tarvittu muuta. Pelko oli jättänyt viestinsä, ja nyt juuri se lepää, kun mietin: ”Kun katson, niin kenen silmin? Missä maastossa seison; runsauden vai vajeen? Onko tulevaisuuteni saamista vai menettämistä?”
 
En ole niin taitava, että automaattisesti olemukseni muuttuisi vastaanottajan asentoon, joten käyn mielikuvissani kylpemässä runsauden maastoissa. Katselen mikä kaikki merkitsee minulle runsautta, millaiset asiat symboloivat minulle runsautta, ja millaisia asioita siellä on. Kun olen kylläinen runsaudesta, niin tarkastan, millaisia asioita olen asettanut vajeen maisemiin. Leikin näiden kahden tilan välillä, ja ennen pitkää huomaan asettuvani täytenä läsnä olevaan hetkeen. Sitä voisi kutsua tilaan, missä toimintakyky palautuu, ja energia ei kulu ajatusten ja tunteiden väistelyyn. Joillekin se on tehokkuutta, minulle se on tyytyväistä olemista, ja kykyä nauttia siitä, mitä on nyt. Ennen kaikkea kykyä luoda haluamaansa todellisuuta, eikä elää peloistaan menneessä ja tulevassa. 
 

VIISAUDEN VOIMAT

Kiitollista sydäntä 
kannattelevat viisauden voimat, 
kuulevat korvat ja kysyvät suut. 
 
Viisauden voimien kannatellessa,
ei- tietäjien rinnalla,
vapaana kuulemaan 
kehonsa tietäjää,
vapaana kulkemaan 
merkityksien
muuttuvassa maastossa.
 
Vihdoin huomatuksi tullut
vastakkainasettelun käsityöläinen
huokaa hiljaisuudessa,
ja erillään olleet palaavat yhteen.
 
Vihdoin kesken on valmis,
ja valmis on kesken.
Kaikki on täydellistä yhdessä,
erillisyyden muistoa kunnioittaen 
lepäävät aina yhtä olleet.
 
-Anne Peltonen
 
Nyt ymmärrän vastakkainasettelun teeman jälleen syvemmin; huomaan sen jäljet itsessäni, ja näen vain omien kätteni jäljet.  Vastakkainasettelun käsityöläinen huokaa sisälläni: ”Ei ole koskaan ollutkaan puuttuvia palasia, on vain ollut oman itsen osia, jotka on nimennyt palasiksi, repinyt merkityksillä erilleen. Elämän kulussa on syystä ja toisesta asettanut omia osiaan vastakkain, ja siten vajentunut omassa voimaassaan.” 
 
Hiljaisuudessa kuulen vastakkainasettelun käsityöläisen toistavan tuttua tarinaa; miten nimeämällä voi voimansa paloitella palasiin, millaisin merkityksin leimata olemuksensa vajaaksi. 
 
Elämän vahvassa kannatuksessa itsessä vastakkain ja erillään olevat voivat muistaa yhteisen kotinsa. Kun erillään olleet muistavat yhteisen, merkitykset muuttuvat ja kaikki ikään kuin avautuu huomattavaksi kerralla. Syvän keho-oivalluksen jälkeen kaikki on toisin, vaikka mikään ei ole muuttunut. 
 
Merkitykset voivat muuttua, kun huomaa, missä sanat sijaitsevat suhteessa omaan kehoon.  Kun sukeltaa havainnoimaan omaa kehollista merkitysmaastoaan, voi huomata, että keskeneräisyys voi olla omassa kehossa, mutta kaikki valmis on kehon ulkopuolella. Epätäydellisyys voi sisäpuolella, ja kaikki täydellinen sen ulkopuolella. Tieto on jo kehossa odottamassa huomaajaa, jotta merkitykset voivat muuttua, ja ulkopuolelle eriytetyt palata kotiinsa. Huomaaja voi vihdoin kuulla ymmärryksen kuiskeen: ”Kaikkea on. Kaikki on vain odottamassa huomatuksi tulemista. Joksikin ei tarvitse tulla, kun sitä on jo.”