|
Sanattoman uneksijan
taivaissa tuulee, mielten melskeissä maailmanjärjestykset kaatuvat, eilen uneksittu tulevaisuus on tänään kuollut. Palavat sanat menettävät merkityksensä, luovat nahkansa kirjain kirjaimelta, kunnes eilistä ei enää ole, ja tulevaisuus odottaa uudelleen kirjoittamista odottamattoman päätepisteen toisella puolella. Unennäkijän taivaan tuulissa maailmojen uudet muodot lepäävät iäksi kadotettujen merkitysten hautakumpujen päällä, verhoavat hennolla vihreällään eilen uneksitun tulevaisuuden. Sanattomien mielissä syntyvät uudenlaisen taivaan kaaret, äärettömyyden sydämissä luodaan äärellisten uudet muodot. ”Ei enää koskaan” muistojen kuiskiessa puhkeavat vanamot kukkaansa, tuoksuvat keväälle, valon neidolle, joka on yhtä vääjäämätön kuin sen armoton saattaja, pimeän herra. Saattajan öisestä kädestä avautuu uuden aamu, odottamattoman lahjoittama uudenlainen tulevaisuus, valittavaksi yhteinen, sinun ja minun. PYRKIMYS TILAAN, MISSÄ JOKAINEN VOI JAKAA OMAN KOKEMUKSENSA. Yhteyteen, missä voidaan olla yhdessä erimieltä, rikastua toistemme näkökulmista, ja kasvaa omassa ymmärryksessämme.
Aina omasta koetusta jakaminen ei johda minkäänlaiseen yhteyteen tai mihinkään yhteiseen. Omasta koetusta jakaminen ei välttämättä johda kuulluksi tulemisen kokemiseen, tai puhumattakaan ymmärretyksi tulemiseen. Toisaalta onko meillä muuta kuin omasta koetusta jakaminen ja pyrkimys yhteyteen. Se on, mitä on. Sitä on, mitä on. Sitten ovat ne lukemattomat näkökulmat kaikkeen siihen, minkä kukin kykenee tahollaan huomaamaan suhteessa siihen mitä on. Ehkä se on hyvä juuri niin, elämän kokemisen suhteellisuus, joka tarjoaa meille kokemuksellisuuden äärettömyyden ja mahdollisuuden vapautua totuuksien tiukoista raja-aidoista, jotka ovat totta vain kokijan mielen tasoilla. Kuitenkin on hyväksyttävä sekin, että kukin eri syistä hetkittäin tarrautuu totuuksien eristävään voimaan. Turvallisuuden nimissä jaetaan toisemme erilleen ja vastakkain. Jokainen joskus turvautunee mielenpiteiden voimiinsa luodakseen jotain sellaista, jonka kokee täyttävän turvallisuuden tarpeensa, joka horjuu syystä tai toisesta. Hyväksyttävä on sekin, että kaikista hyvistä pyrkimyksistä huolimatta saattavat ihmiset loukkaantua ympärillä. Loukkaantua ihan vain siksi, että toisen ilmaisema kokemus horjuttaa toisen mielen maisemaa, ja oman maailmankuvan turvaavia totuuspilareita. Ehkä sitäkin tarvitaan, jotta voidaan oppia kunnioittamaan sitäkin, mikä erottaa meidät toisistamme jossain hetkessä, jotta voimme löytää tiemme takaisin yhteiseen. Yhteiselle rannalla löytämistä voi herätellä kysymyksillä itselleen.
Kun luet tätä, niin kuulet kaipuuni keskusteluihin, missä turvallisesti kukin voi jakaa mielipiteitään, rikastua omassa mielenmaisemassaan ja rikastuttaa niiden maailmankuvia, joiden kanssa on jakamassa kokemuksia yhteisestä. Ns. suorapuheisuudella ei ole tilaa tässä yhteisessä maastossa. Suorapuheisuus on termi, jota yleensä käytetään, kun kerrotaan omia mielipiteitä totuuksina, ja yleensä toisista ihmisistä. Omasta jakaminen yleensä alkaa sanoilla: "Minusta tuntuu, minä koen, minä näen, minä kuulen, minä huomaan...". Suorapuhe alkaa yleensä sanoilla: "Sinä olet, sinulla on, sinusta..." ja suorapuhe sisältää aina vaateen, että sen toisen pitää olla toisenlainen, tai jotenkin toisin täyttääkseen suorapuhujan tarpeiden vajeet. Suorapuheisen maailmassa ollaan puolella tai vastaan, ja muut ihmiset ovat olemassa omien tarpeiden täyttämiseksi. Jokaisessa ihmisessä asuu iso tai pieni suorapuhuja. Joissakin tilanteissa ja hetkissä se on pienempi tai isompi. Joskus sitä ei tarvita lainkaan. Tärkeintä lienee on huomata, että milloin ja miksi se osa haluaa pauhata omalla äänellä, ja vaatii niitä toisia olemaan toisin, toisenlaisia, ja "oikein". Ensin tarvitsee vain huomata oma sisäinen suorapuhuja, ja jossain vaiheessa tiedostaa, mikä oma täyttymätön tarve sai suorapuhujan aktivoitumaan. Ehkä suorapuhujalla oli tarve puolustaa tavalla tai toisella omia turvallisuuden kokemuksen rajoja, jotka syystä tai toisesta vuotavat. Kyllä, edelleenkin lukiessasi kuulet kaipuuni keskusteluihin, missä on turvallista olla yhdessä sekä oikeassa ja väärässä yhtä aikaa. Miten antoisaa onkaan kuunnella ja olla osana keskustelua, missä kaikenlaisille mielenpiteiden näkökulmille on turvallista tilaa astua esiin, ja siten rikastuttaa jokaista läsnäolijaa. Aidossa keskustelussa läsnäolijoilla on mahdollisuus kasvaa omassa sekä yhteisessä ymmärryksessä. Aidossa keskustelussa on mahdollisuus turvallisesti havainnoida itseä toisen kautta. Siinä yhteisessä tilassa jokaisen sisäinen suorapuhuja saa vihdoin levätä rauhassa, ja olla myös roolissaan hyväksytty itsestä oppimisen lähde.  Havahduin herkkään kysymykseen: "Milloin mielipiteistä tuli totuuksia?" Kun viestii uskoen oman mielipiteensä olevan totuus, niin mitä voi huomata? Mitä tapahtuu kun vaihtaa ajatuskulmaa, ja viestii kertoen mielessään liikkuvia mietteitä, mielen piteitä? Mitä voi huomata, kun kuuntelee ja haluaa kuulla lisää ilman ajatuksia väärästä tai oikeasta? Mitä jos kuunteleminen on oppimista, tutustumista, laajenemista...? Mitä jos kuuntelee, ja tarkkailee kehon tuntemuksiaan, tunnustelee ilman tarvetta muuttaa mitään itsessä tai toisessa? Missä kohtaa syntyy yhteys? Missä kohtaa katoaa yhteys, sillat yhdestä toiseen ja takaisin? Kun näkijä, kokija, tekijä ja kaikki roolit ovat yhtä aikaa läsnä, niin mitä voidaan löytää? Millaista on, kun kyse ei olekaan siitä, että onkin jokin täydellistä tai oikein, vaan laajentavaa, uutta avaavaa, yhdistävää?Mitä jos uutta voi löytää juuri siitä kohtaa, mikä ei näyttäisi toimivan, koska ei itse ei vielä ymmärrä? Mitä jos tulee kuulluksi ja hyväksytyksi niissä hetkissä, missä itse vasta yrittää hahmottaa jotain, muistaa uusin jo tiedetyn, tai tavoittaa jonkin aivan uuden ajattelun näkökulman, mistä ei vielä tiedä. Sellaisen, joka on vasta avautumassa tiedostettavaksi, ja ehkä yhdessä muistettavaksi. Kun tulee todella kuulluksi on helpompi olla oma itsensä, ja avata samaa tilaa toiselle, olla yhteydessä itseen ja toisiin. Turvallisessa yhteydessä on rajattomasti tilaa mielen piteille, ja totuudet muuttuvat tarpeettomiksi. Kun ajatukset jakavat meidät oikeisiin ja vääriin, hyviin ja huonoihin, yhteys katoaa, ja kukaan ei tule enää kuulluksi. Yhteyden katoamisen myötä olo alkaa tuntua turvattomalta, ja kuuroina yhden totuudet vahvistuvat turvallisuuden kaipuun tunteen ajamina. Miksi kuuntelemisesta on tullut niin vaikeaa? Milloin omat ajatukset estävät kuuntelemasta ja kuulemasta? Mitä tarvitset kuunnellaksesi, vain kuunnellaksesi? Mitä huomaat, kun koet tulleesi todella kuulluksi? Miten voit luoda lisää kuulluksi tulemiselle? Olen tässä, kuuntelen ja yritän kuulla, mitä sinä huomasit... -- Kuulluksi tulleen koti on, hyväksynnän turvallisessa sylissä, kuuntelijoiden majatalossa, missä kaikille on sijaa, totuuksien poissaolon loisteessa. -Anne Peltonen  "Mitkä ovat vahvuutesi?" Sitä tiedustellaan ja kysellään useaan otteeseen elämän eri tilanteissa. Ehkä tottuneesti kuin automaatiolla listaamme kysyjille haluttuja ominaisuuksia ja kykyjä.
Kun löysin itseni listaamasta tottuneesti vahvuuksiani, niin jokin herkkä pysäytti minut sanoilla: "Se mitä vahvuudekseni luulin, olikin heikkouteni." Havainnoin hetken ja huomasin, etten todellisuudessa tiedä, millaiset ominaisuudet ovat vahvuuksiani. Oli aika jälleen kohdata ei-tietämisen tila, minkä kautta voi löytää johonkin uuteen. Ei-tietämisen tilassa hyvästellään mennyt ja kurkotetaan johonkin uuteen asettumalla läsnä olevaan hetkeen. Eräänlainen sisäinen siirtymäriitti, jota voi arkisesti kuvailla oman itsen kuunteluksi, ja kuulluksi tulemiseksi, ilman tarvetta pakottaa vastauksia. Se ei välttämättä ole helppoa, koska joskus syystä tai toisesta voi kokea jonkinlaista ulkoista pakkoa tai vaatimusta nopeisiin vastauksiin, ja toimintaan. Kuitenkaan lopulta ei ole muuta tietä todelliseen tietämiseen. Aika kulki ja kului, kunnes jokin herkkä pysäytti minut sanoilla: "Et taida kuunnella..." Vastasin, etten ole hyvä kuuntelemaan, ja tuosta toteamuksesta avautui aivan uudenlainen tietäminen itseeni: "Kaikki vahvuuteni ovat aina olleet heikkouksieni lähteillä. " Oivaltaminen alkoi purkautua kuin sisäinen vulkaaninen lähde: "Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta siitä, missä koen olleeni heikoilla, ja mitä en ole ymmärtänyt. Ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet, ja siihen liittyvä tunnesäätely. Miten olenkaan aina ihaillut ihmisiä, jotka rohkeasti ilmaisevat aitoa itseään hyväksyvässä suhteessa toisiinsa, ja miten olenkaan halunnut ymmärtää, mitä silloin tapahtuu, ja mitä siihen tarvitaan. Se, miten ollaan vahvana omassa, ja herkkänä kaikelle sille, mihin olemme suhteessa. Miten olla rohkea itsessään, ja siten avoinna kaikelle." Vahvuuteni ihmisenä on siis aina ollut kiinnostuksessani heikkouksiini. Ja yhäkin heikkouksistani kumpuavat innostukseni ja intohimoni kohteet. Innostun aina huomatessani jotain, joka ei toimi, ja intohimoisesti alan etsiä sitä, mikä toimii. Kun näen vastaukset, niin janoni sammuu. En ole koskaan ollut loppuunsaattaja, vain etsijä ja löytäjä. Kuten olen tuhannesti todennut: "Minä näin sillat, mutta jos siltojen rakentaminen olisi ollut minusta kiinni, niin ne olisivat jääneet rakentamatta." Maailma, missä elän ei ehkä arvosta siltojen näkijöitä, vaan tekijöitä. En tiedä, miten tässä hetkessä rakennetaan sillat vastakkainasettelun maastoihin, jotta ihmiset löytävät jälleen yhteisen, yhteyden takaisin itseensä, ja siten toisiinsa. Sen näen, että siltoja tarvitaan. Jos omat totuudet eristävät meidät toinen toisistamme, ja jakavat hyviin ja huonoihin, oikeisiin ja vääriin, turvallisiin ja turvattomiin, niin pysähdy, antaudu ei-tietämisen tilaan hetkeksi. Kuuntele, ja voit kuulla, miten jokin herkkä yrittää pysäyttää sinut sanoilla: "Et taida kuunnella...". Niissä hetkissä lepää todellinen rohkeus, ja vahvuudet lepäävät heikkouksien lähteillä. Sellaista tarinaa kulki kauttani tässä hetkessä. Mitä huomasit itsessäsi, kun luit tarinaa? Se riittää, että huomaat. Huomaaminen on aina ensimmäinen askel, jonka jälkeen seuraa toinen askel, ja sitten oletkin jo matkalla johonkin uuteen oivallukseen itsessäsi, ja matkalla yhteiseen. Sinä olet se silta, jonka näen. |
