Elämän suurimmat lahjat, siunaukset, tulevat joskus yllättävissä paketeissa. Se mikä saattelee meidät yhteyteen toisiimme ja yhteisen äärelle, saattaa tulla suuren surun tai pelon kokemukseen käärittynä. Jonkin tapahtuman kokeminen järkyttää meidät irti arjen unennäöstämme, herättää yhteiseen tietoisuuteen itsemme äärelle ja toistemme yhteyteen.  Joskus havahdumme yhteisestä unesta   menetyksen kokemuksen kautta, kun jokin päättyy ja kuolee. Tai pelko jonkin rakkaan menettämisestä havahduttaa meidät tähän hetkeen kohtaamaan sen mitä todella on. Tuo jokin elämän rakastettu voi olla toinen ihminen, ihmissuhde,  oma terveys, työpaikka, ura, raha, valta.
 
Irtonaisena totutusta ajatusten kulustamme havahdumme tunnustelemaan uudella tavalla tapahtuvaa elämää.  Noissa hetkissä elämä siunaa meitä. Noiden hetkien siunaus on siinä, että ne vapauttavat meidät totutusta ja mahdollistavat tietoisuuteemme herättävät kysymykset: mitä elämä on, millaista elämä on, miten elää, mikä on tärkeää elämässä, kenen elämää elää  

• Mitä elämä on?
• Mikä on tärkeää elämässä: Toimiiko omien arvojensa mukaan vai joidenkin toisten? Tunnistaako  oman totuutensa ja erottaako omat arvonsa ulkopuolelta asetuista totuuksista, arvoista ja uskomuksista? Valitseeko todella itse vai onko antanut elämänsä suunnan sekä valinnat jonkun toisen käsiin? Elääkö todella sisältäpäin vai ohjautuuko ulkoa toisten asettamien askelmerkkien mukaisesti?
• Miten elää: Elääkö tehden asioita, jotka lisäävät omaa elinvoimaa? Vai elääkö itseään vähentäen ja uhraten kykyään elää itsensä näköisesti, kuuloisesti ja tuntuisesti? Onko tietoinen siitä millaista elämää luo ajatuksillaan ja uskomuksillaan arjen eri ympäristöissä suhteessa itseensä sekä toisiin ihmisiin?
• Millaista elämä on: Tekeekö asioita, joita tekisi joka tapauksessa vai tekeekö asioita, joita täytyy tehdä? Koostuvatko päivät askareista, joita suoritetaan uhrauksena pienistä vapauden hetkistä, jotka koittavat ehkä arki-iltoina töiden jälkeen, viikonloppuina tai loma-aikoina?  Koostuuko elämä pienistä salaisista hetkistä, jotka täytyy ansaita elämällä ensin muille ja muiden elämää?
• Kenen elämää elää ja keiden kanssa: Elääkö haluamaansa elämää vai jonkun toisen elämää? Millaisia ihmisiä on valinnut ympärilleen?  Elääkö todella sellaisten ihmisten kanssa arkeaan, joiden kanssa kokee olevansa enemmän kuin yksin; arvostettu, hyväksytty ja rakastettu kokonaisena itsenään?

 
Joskus järkytyksen, surun tai pelon kokemuksien vapauttamina meille aukeaa ikkuna todelliseen itseemme, omaan elämäämme ja siihen mitä todella on. Saamme mahdollisuuden nähdä kirkkaasti sen mitä on ollut ja sen mitä on. Saamme mahdollisuuden valita ja luoda tietoisemmin tulevaisuutta, jota todella haluamme elää.
 
Elämän suurimmat siunaukset saattavat tulla yllättävissä paketeissa, mutta ne ovat aina lahja. Kannattaa olla rohkea. Kannattaa peloistaan huolimatta katsoa tietoisuuteen auenneesta ikkunasta; kohdata se mitä on, jotta näkisi selkeäsi kulkea omalla polullaan. Kannattaa käyttää lahjana saatu ja  luoda tässä hetkessä haluamaansa tulevaisuutta, ottaa vastuu omasta tulevaisuudesta, ottaa elämän onni omiin käsiin.
 
Elämä itsessään on jatkuva prosessi, joka tarjoaa meille joka hetki uusia avautuvia ikkunoita tietoisuuteemme. Välillä nämä elämän suurimmat siunaukset saattavat tulla yllättävissä paketeissa. Paketeissa, joiden avaaminen vaatii suurta rohkeutta. Kuitenkin siitä elämässä on kysymys, vapaudesta ja vastuusta valita pelkojakin kohti.  Pelko on signaali, joka harvoin kertoo todellisesta hengen vaarasta. 
 
Pelko on usein kokemusta siitä miltä tuntuu kehossa, kun hallinnan harha häviää ja pääsemme kosketuksiin todellisuuden kanssa. Todellisuus aukeaa aina tuntemattomana ja tietoinen ensikosketus  tuntemattomaan voi tuntua hengenvaaralliselta. Kun uneksii elämästä niin silloin elää jo kirjoitetun kirjan mukaan ja elää hallinnan harhassa täydellistä elämää. Todellisuudessa kuitenkin joka hetki aukaisee meille kirjastamme uuden tyhjän sivun.

Pelkokokemus syntyy kehossa kun kohtaamme sen, ettemme todella voi tietää ja päästämme tarpeestamme takertua hallinnan harhaan, jolla luodaan keinotekoista turvallisuuden kokemusta.   Todellisuudessa pelon kokemuksen kohtaaminen on oven avaamista vapauteen. Jos käännämme selkämme avautuvalle ovelle, niin annamme toimintamme ohjat peloille. Kontrollointi ja  hallinta ovat pelon toimintatapoja, joilla yritämme luoda turvallisuuden kokemusta elämään, yritämme  kaikin keinoin olla kohtaamatta pelkojamme.
 
Pelkopohjaiset toimintamallit syövät elinvoimaamme. Todellisuudessa  tarpeemme hallita ja kontrolloida kaikkea vähentää kykyämme nähdä avautuvia mahdollisuuksia ja toimia luovasti, elävästi, elämän erilaisissa tilanteissa. Tarpeemme hallita ja kontrolloida vähentää kykyämme toimia parhaalla mahdollisella tavalla tilanteiden mukaisesti. Kontrollin kaipuu vähentää kykyämme toimia kunnioittaen asioiden luonnollista rytmiä ja hyödyntää parasta mahdollista ajoitusta. Kontrolli lukitsee avautuvat mahdollisuudet, jäykistää sitä mikä on sujuvaa ja tapahtuu itsestään. Elämästä muodostuu raskas taakka, jota suoritetaan. Elämässä pärjäämisestä tulee vaikeaa, joten vaaditaan paljon tahtomista, sietämistä ja uhrautumista. Elämästä muotoutuu loputon uuvutustaistelu, jossa saavutetusta pidetään kiinni ja jotain halutaan lisää. Elämä tekee meistä uhrin, elämä koetaan tapahtuvan meille, ei meissä.
 
Rohkeutemme kohdata itsemme ja toisemme määrittelee suhteemme elämäämme. Elämässä koostuu suhteesta itseemme, toisiimme ja siihen mitä on. Kun uskaltaa katsoa sinnekin pimeään missä valoa on vaikeinta nähdä. Kun synkimpänäkin hetkenä kääntää rohkeasti katseensa kohti, eikä poispäin, niin voi todella nähdä ja kulkea kevyesti omalla polullaan, elää kokonaisena yhteydessä kaikkeen olevaan.
 
Unemme elämästä tekevät joskus polusta raskaan kulkea.  Tietoisuus todellisuudesta avaa meille aina oven, mahdollisuuden, kevyeen elämään.  Elämästä tulee kevyttä, kun irtipäästää menneestä,  vastaanottaa tulevan ja sallii elämän tapahtua itsessään. Elämä on todellisuudessa kevyt polku, jolla emme koskaan kulje yksin tai erillisinä toisistamme.  Joskus todellisuuteen aukeavan oven näkemiseen tarvitaan elämän lahjaa yllättävissä paketeissa; joskus ovi aukeaa surun, pelon tai järkytyksen kokemuksen kohtaamisen kautta, jotta osaamme olla taas suhteessa itseemme kevyesti ja annamme elämän tapahtua meissä.

"Difference between giving up and letting go:
Giving up reduces your life.
Letting to expands it.
Giving up is imprisoning.
Letting go is freeing.
Giving up is self-defeat.
Letting go is self-care.
Letting go is releasing what no longer serves you.”
Di Risebopough, Find your courage

Katsoin jokin aikaa sitten elokuvat: ”Niin kuin taivaassa” ja ”Niin myös maan päällä”. Molemmissa elokuvissa on voimakkaasti esillä oman aidon itsen ilmentämisen teema. Elokuvissa kuvataan voimakkaasti sitä miten ulkoinen ympäristö, ympärillämme oleva yhteiskunta, voi hyökätä oman itsemme ilmentämisen muotoja vastaan, jos se poikkeaa totutusta ympärillämme.
Yhteiskunnalla tarkoitan ulkopuolellamme olevia sääntöjä, arvoja ja uskomuksia, jotka ovat muuttuneet yleiseksi totuudeksi jonkin joukon sopimuksesta.

Yhteiskunta saattaa torjua kaikkea uutta ja totutusta poikkeavaa, vaikka se olisi kuinka yhteisesti kohottavaa ja auttaisi meitä kosketuksiin oman sekä toistemme kauneuden kanssa, saattaisi meidät yhteisen äärelle ja yhteyteen toistemme kanssa. Yhteiskunta saattaa jopa hyökätä ja haastaa yksilön olemassa olon oikeuden: ”Kuka sinä luulet olevasi? Kuka haluaa tai tarvitsisi sinun ajatuksiasi, uskomuksiasi ja kirjoituksiasi?” Mitätöinnin voimalla pyritään saamaan loppumaan toiminta, joka horjuttaa jonkun joukon luomaa käsitystä siitä miten asiat ovat oikein ja totta.

Syntyy tilanteita, joissa ulkoinen haastaa meidät: Valitsemaan yhteyden itseemme, siihen mitä aidosti koemme ja sen ilmentämiseen. Tai antamaan periksi, luovuttamaan pelkojemme edessä ja sopeutumaan joukkoon. Sopeudumme joukkoon, johon emme kuitenkaan koe kuuluvamme. Jos luovutamme ja jätämme kohtaamatta pelkomme niin me vähenemme, kavennamme omaa elintilaamme ja uhraamme elämänvoimaamme.

Pelkojen edessä periksi antaminen on itsepetosta.
Jos päästämme irti peloistamme ja kohtaamme sen mitä on niin laajennemme, vapautamme itsemme. Peloista irtipäästäminen on aidosti oman itsen hyvinvoinnista huolehtimista. Kannattaa vapauttaa itsensä sellaisesta, joka ei enää palvele omaa aitoa hyvinvointia. Rohkeutta on kuunnella ja valita sydämellään, eikä peloillaan.

Kannattaa oppia erottamaan toisistaan luovuttaminen ja irtipäästäminen. Kannattaa oppia erottamaan sydämen ääni ja pelon huuto. Kannattaa oppia valitsemaan, sillä kukaan ei koskaan valitse puolestasi. Valitsematta jättäminen on myös sinun valintasi.

Oman sydämen polulla kulkeminen on elämän mittainen matka, jolla rohkeus kasvaa, vaikka pelot eivät häviä. Oman sydämen polulla voi kulkea pelkäämättä, vaikka pelot ovat yhä olemassa. Pelon tuhovoima häviää vanhojen merkityksien muuttuessa. Pelkokin muuttuu voimavaraksi, kun ymmärrämme, että pimeä on osa valoa. Ei kannata pelätä oman pimeänsä kohtaamista. Pimeytensä kohtaamalla voi nähdä paremmin valonsa ja sen, ettei ole koskaan yksin pimeässä.
​
Brené Brown (Epätäydellisyyden lahjat, unohda ulkoiset paineet ja ole oma itsesi) kehottaa elämään täydellä sydämellä ottaen vastaan epätäydellisyyden lahjat ja päästämään irti täydellisyyden harhasta. Täydellisyys on vain harha, joka estää meitä olemasta kokonaisia ja elämään täydesti koko sydämellämme.

Jonkin aikaa sitten kiinnostuin kovasti häpeän voimasta. Siitä mitä häpeä oikein onkaan. Löysin häpeästä kirjallisuutta, tutkittua tietoa. Tieto on hyvä asia, mutta vasta kokemuksellisuus tekee tiedosta totta itselle. Joten tutkiskelin omaa kokemustani häpeästä ja jaoin sen saadakseni kuulla muiden häpeän kokemuksista. Suuri kiitos kaikille, kun jaoitte kokemuksianne. Kiitos luottamuksesta. Tiedän, että on helpompi jakaa ilon kokemustaan kuin häpeän kokemustaan.
 
Minua ensin "hävetti" olla kiinnostunut häpeästä. Soimasin itseäni, että miksi kiinnostuin kehon kokemuksista näin negatiivisen tunnekokemuksen kautta? Sitten asiaa tutkittuani ymmärsin, että oman kasvun kannalta on tärkeää tunnistaa ne asiat, jotka estävät omaa kasvua. On tärkeää tunnistaa mikä estää olemasta omana itsenään, jotta voi vapauttaa itsensä siitä ilmentämään kaikkia olemuspuoliaan, olemaan vapaa ja kokonainen yhteydessä muihin. Vaikka ymmärsin positiivisen tarkoitukseni niin silti jouduin kohtaamaan oman häpeäni ja pelkoni siitä, etten tule ymmärretyksi kiinnostukseni kanssa ja tulen siten myös torjutuksi.
 
Häpeä on iso sana niin iso sana, että on jopa vaikea myöntää tai tiedostaa itsessä oleva häpeä. Olisi niin paljon helpompi olla täydellinen ja sanoa: ”Minä olen täydellisesti sinut itseni kanssa ja minulla ei ole mitään hävettävää.”  Mutta juuri täydellisyys on se harha, joka estää meitä kohtaamasta häpeää, estää meitä olemasta kokonaisia ihmisiä ja täysin sinut kaikkien olemuspuoliemme kanssa.  Täydellisyyden vastakohta ei ole riittämättömyys, vaan kokonaisena oleminen. Häpeä on  meille kaikille yhteinen tuttu.  Me emme osaisi nimetä häpeän kokemusta, jos emme olisi sitä kokeneet ja tunnistaneet itsessämme Häpeä on osa kollektiivista olemustamme kuten kaikki pelot ovat. Kuka on ollut niin täydellinen, ettei olisi kokenut pelkoa?
 
Kyllä, häpeä on pelkoa. Pelkoa siitä, että omana itsenään ja sisintään ilmentäen ei kuulukaan joukkoon, ei ole hyväksytty osana muita omana itsenään. Pelko nostaa meissä häpeä kokemuksen piiskaten meitä sopeutumaan vallitsevan ympäristön muotoihin ja tapoihin, sopeutumaan joukkoon sen säännöillä ja sisimpämme häpeän pelosta piilottaen. 
 
Häpeän pelosta sitten sopeudumme, etteivät muut näkisi todellista itseämme. Sopeudumme siitäkin huolimatta, että menetämme kokemuksen aidosta joukkoon kuulumisesta. Astumme yhteisyyden maailmasta erillisyyden maailmaan, jossa altistamme itsemme alituiselle vertailun ja arvostelun kierteelle suhteessa muihin. 
 
Uhraamme itsemme ulkoa asetetulle täydellisyyden harhan tavoittelulle ja siinä kisassa mikään ei riitä.  Käytämme elämämme jonkin sellaisen tavoitteluun, joka ei ole saavutettavissa. Samalla häpeämme syvetessä, koemme olevamme yksin sisällemme kasvavan  mitättömyyden ja riittämättömyyden taakan kanssa.  Olemme luoneet päättymättömän kärsimyksen, yksinäisyyden ja erillisyyden kehän, joka ruokkii itse itseään. Olemme luoneet ikiliikkujan, joka elää meidän elämän energiastamme.  Uupumuksen tunteesta tulee menestyksen tunnusmerkki. Olemme luoneet eräänlaisen energialoisen, josta meillä on kuitenkin mahdollisuus vapauttaa itsemme joka hetki.
 
Oman häpeän kohtaaminen ja paljastaminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta näyttää oma haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä. Kuitenkin riski tulla haavoitetuksi on joka kerta olemassa, kun olemme aidossa yhteydessä toisiimme. Aito yhteys toisiimme on itsemme avaamista, jotta valomme pääsisi ulos ja muut voivat nähdä keitä todella olemme. Jos on ollut kauan piilossa niin ehkä kuitenkin  kannattaa ottaa tietoinen riski ja tulla näkyväksi, jotta voi elää kokonaista elämää omana itsenään.
 
Ehkä se riski kannattaa ottaa, kun tiedostaa sen, että toisena vaihtoehtona on elää elämänsä erillisyyden kokemuksessa ja kantaa riittämättömyyden kokemusta ainoana todellisena kaverinaan. Häpeän kohtaamisen riskissä on mahdollisuus hyvään elämään, oman näköiseen olemiseen ja aidon hyväksynnän kokemiseen. 

Innoittajani on tänään Tuija Koskimäki ja hänen ajatuksensa otsikolla Asiakkaan kokema arvo tai asiakaskäyttäytymisen muutos (artikkeli, linkedin.com).
 
Olen hämmentyneenä pohtinut, että mikä on sitten merkittävää, jos ei asiakkaan kokemus. Jos yritysjohto ei ole kiinnostunut asiakkaan arvon kokemisesta, niin yleensä se johtaa siihen, että tämä epäkiinnostus asiakkaan kokemukseen ulottuu läpi kaikkien rajapintojen, jossa asiakaskohtaamiset tapahtuvat.  Aivan kuin varkain kasvaa ”asiakasepäkiinnostuksen” syvä kulttuuri läpi koko organisaation: asiakkaasta tulee omaa toimintaa haittaava häiriötekijä ja riesa, joka ei ymmärrä edes omaa parastaan.
 
Taloudellisesti hyvin menestyvässä yrityksessä toiminnan fokuksen häviäminen ja perustehtävän unohtuminen on kohtalokasta, sillä menestyvällä yrityksellä on ajallisesti pitkäänkin kantokykyä eri kokoisiin toiminnan notkahduksiin eurotasolla. Yrityksessä aletaan nähdä eräänlaista yhteistä unta, josta herääminen on haastavaa.  Kun yrityksen katse on kerran kääntynyt pois asiakkaasta, niin selitykset taloudellisien tunnuslukujen muutoksille löydetään kaikkialta muualta, ja yrityksen uni vain syvenee.
 
Seuraan mielenkiinnolla päivittäin  erilaisia asiakaspalvelutilanteita, sillä ne kertovat  paljon siitä missä yritys todella menee nyt ja mihin suuntaan se on menossa.  Ihmiset myös mielellään kertovat kokemuksistaan., sillä ihmiset haluavat tulla kuulluiksi. Ihmiset kokevat olevansa arvostettuja tulleessaan aidosti kuulluiksi. Epäaitokuuntelu tekee saman vaikutuksen kuin mainonta ja markkinointi, joka ei vastaa todellista palvelukokemusta. Se on käytännön toiminnan ja puheiden ristiriitaa, josta seuraa epämiellyttävä olo ja ärtymystä. Pahimmillaan ärtymyksestä kasvaa kokemus siitä, että miltä tuntuu kun pidetään tyhmänä. Ei tarvitse olla ennustaja nähdäkseen tämän kokemisen seurauksia ja vaikutuksia.
 
Ikäväkseni huomaan liian usein seuraavaani sitä millaiselta kuulostaa, näyttää ja tuntuu, kun yritys on alkanut tietää asiakkaan puolesta sen mitä hän haluaa. Kun yritys on alkanut opettaa asiakkaita käyttäytymään oikein yrityksen näkökulmasta. Opettamaan miten asiakkaan käyttäytyminen parhaiten tukee yrityksen omaa toimintaa. Haaste on siinä, että päättäväisenkin opettamisen jälkeen, asiakkaalla on yhä olemassa oma kokemus siitä mitä hän haluaa. Ja asiakasroolissa oleminen ei poista ihmisenä kokemista. Pahimmillaan asiakkaalla on myös kokemus mitätöinnistä ja vähättelystä ihmisenä, ja se ei tunnu hyvältä.
 
Yrityksen yhteisessä syvässä unessa unohtuu, että kyse on aina ihmisistä ja ihmisenä olemisesta suhteessa toisiimme. Syvä uni on erillisyyden harhaa. Erillisyyden harhasta syntyvät kaikki ristiriidan ja konfliktin kokemukset. Kyse on loppujen lopuksi aina siitä, että me emme ole itseämme varten, vaan toisiamme varten.    Jokainen asiakas on ihminen. Jokaista ihmistä yhdistää suhde toiseen ihmiseen. Suhteessa toisiimme arvo syntyy  kuulluksi, nähdyksi ja arvostetuksi tulemisen kokemuksesta.
 
 
Menestyvinkin yritys on kuin parisuhde. Jos parisuhteen menestymisen edellytyksenä on toisen ihmisen muuttuminen toisenlaiseksi, sellaiseksi joka vastaa omaa käsitystä oikeasta. Se suhde päättyy, ennemmin tai myöhemmin. Tällaisesta suhteesta jää todella paha maku suuhun, pitkäksi aikaa. Paljon saa tapahtua ja vettä virrata, jotta olisi mahdollisuus minkäänlaisen yhteyden luomiseen uudestaan. Huonosti hoidettua asiakassuhdetta eivät asiakaspalvelun jälkitoimet lämmitä, eikä suurinkaan markkinointibudjetti puhalla henkiin. Luottamus on kovaa valuuttaa parisuhteissa, asiakassuhteissa, suhteissa toisiimme missä tahansa ympäristössä ja roolissa.
 
Hyvän asiakaskokemuksen ja kestävästi menestyvän liiketoiminnan salaisuus on sama kuin hyvän elämän salaisuus. Elämässä on aina kysymys suhteesta itseemme ja toisiimme. Jos unohdamme tämän, niin yhteinen kokeminen muodostuu kaikkea muuta kuin arvoa lisääväksi. Se, että nimitämme ihmistä asiakkaaksi ja ryhmänä töitä tekeviä ihmisiä yritykseksi, ei muuta sitä tosiasiaa, että kyse on aina ihmisten yhteistyöstä.

"Not everyone will understand your journey. That is okay. You are here to live your life, not to make everyone understand."
 
Asioiden avautuminen vie oman aikansa. Asioilla on taipumus aueta asteittain, ei kerralla. Kykymme havaita ja tunnistaa kehittyy asteittain.  Liikkeelle täytyy lähteä, vaikka ei olekaan vielä täydellinen. Sitä kutsutaan oppimiseksi elämässä.
 
Asteittain sitä oivaltaa, että elämässä ei voi valita huonosti tai hyvin. Elämässä on mahdotonta valita oikein tai väärin.  Elämä itsessään syntyy valinnoista. Olennaista on oivaltaa, että tekee itse omat valintansa ja antaa toisten tehdä omansa.
 
Olennaista on tunnistaa, ettei elä toisten valintojen kautta. Omia unelmiaan todeksi eläen on mahdollista elää itseään täydesti ilmentäen, luoda lisää oman näköistä elämää ja tulla kuulluksi omana itsenään. Kokea olevansa kokonainen, hyväksytty ja elää hyvä elämä.
 
Jos on pitkään piilossa ja yrittää elää toisten unelmien kautta hyvää elämää, niin voi kokea olevansa vääränlainen, riittämätön ja ulkopuolinen omassa elämässään.  Jos yrittää elää todeksi toisten käsitystä hyvästä elämästä, silloin ei elä kokonaisena itsenään.
 
Eläminen osittaisena versiona itsestään käy raskaaksi, muuttuu jopa taakaksi. Ahdistus, kärsimys, suru, viha, pelot ja niiden parhaat kaverit viihtyvät kylässä kuin kotonaan, vaikka niitä kuinka pyytää lähtemään. Kannattaa ottaa riski ja tulla pois piilosta, näkyviin omana itsenään ja kokemaan se, että on  joka hetki paras versio itsestään ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on.
 
Kun astuu esiin, ottaa haparoivat ensi askeleet omana itsenään niin hetken päästä oppii jo taitavasti juoksemaan. Tosiasiassa ei ole tarvetta muuttua, vaan olla paras versio itsestään. Kaikki tarvittava on jo meissä, joten tarvitsee vain ottaa käyttöön jo olemassa oleva. Kokonainen ihminen on aina "täydellinen" osiensa summana, parhaana versiona itsestään, eikä verrattuna johonkin toiseen, jonkin toisen ominaisuuspuolien kokonaisuuteen. 
 
Jos on ollut pitkään piilossa, niin kannattaa olla kärsivällisen sinnikäs. Oman itsen kaikkien olemuspuolien, ominaisuuksien ja kykyjen herääminen Ruususen unesta vie oman aikansa. Kannattaa heräillä rauhassa, omaan tahtiin ja itseään kuunnellen. Kuten kaikki kehon lihakset, sekä fyysiset että henkiset tarvitsevat lämmittelyä sekä tietoista treeniä voimistuakseen.
 
Oppimiskykymme on vahva, joten poisoppiminen on jopa haastavampaa kuin uuden oppiminen. Poisoppimisen vaihe on erittäin tärkeä, sillä siinä vahvistamme erottelukykyämme. Vahvaa erottelukykyä tarvitaan, kun alamme valitsemaan itsellemme, uutta ja luomaan hyvää elämää itsellemme.
 
Ennen uuden valintaa, täytyy siis hyvästellä vanha. Kun vanha on kiitelty ja hyvästelty , niin voi tunnustella kokemusta, jossa uusi ei olekaan vielä saapunut tyhjennettyyn  tilaan. Kokea millaista on olla irtaantuneena vanhasta, tietämättä uudesta, olla eräänlaisessa tyhjyydessä, kosketuksissa johonkin vielä tuntemattomaan. Uusi luodaan juuri tuossa uuden ja vanhan välisessä tyhjässä tilassa.

Kehon sisäinen rasismikin voi nostaa päätään. Uusi voi tuntua liian vieraalta ja siksi epämiellyttävältä sekä pelottavalta. Pelkojen tehtävänä on taas tehdä kehossa hälytys, jos ne eivät tunnista jotain ennestään tutuksi.  Peloille tuntematon merkitsee aina vaaraan riskiä. Pelot on ohjelmoitu sellaisiksi, se on niiden palvelutehtävä.
 
Pelot huutavat tyhjässä tilassa: ”Mikä tämä on? Eihän näin voi olla? Tämä on jotain vääränlaista! Tämä ainakin pitää täyttää äkkiä jollain? Uusia harrastuksia, uuden opiskelua, uusi kumppani, uusi työ; mitä tahansa tämän tyhjyyden täytteeksi. Mieli melskaa pelkojen kanssa: ”Jos heti ei löydy uutta, niin on parempi palata vanhaan kuin jäädä tähän tyhjään tilaan, tuntemattomaan. ”
 
Kuitenkin uuteen voi astua vain tuntemattoman hetken kautta.  Uuden vastaanottaminen, muutos tunnetusta tuntemattomaan, on meille vaikea, koska ennen uuden syntymää pitää sietää hetki tuntematonta, tyhjyyttä, ei tietämisen -tilaa. On vaikea päästää irti vanhasta todellisuudesta, jota kokee hallitsevansa. Kun päästää irti vanhasta ja tunnetusta, niin päästää myös irti kontrollin kokemuksesta. Mielen kontrollin tarve ja ennalta tietämisen halu on valtava.  Se haastaa meidät lujalla otteella, kun pitäisi hetkeksi astua ei tietämisen –tilaan, jotta kykenemme näkemään uuden ja osaamme ottaa sen  vastaan.
 
On luonnollista ja hyvin inhimillistä, että tyhjän tilan ensikosketuksesta voi seurata päätöntä paniikkitouhottamista, lipsahtamista tunteiden automaattiohjaukseen ja paluuta menneeseen. Mieli ja sen tunnekaverit ohjaavat valitsemaan entuudestaan tuttua ja siten turvalliselta tuntuvaa. Tuttuuden kokemuksen takia  usein jäämme kiinni myös  siihen minkä jo tiedostamme olevan itsellemme ”vääränlaista” ja jopa vaarallista. Joskus "sakkokierrokset" eli hetkellinen palaaminen vanhaan, voi olla välttämätön vaihe oman kasvun kannalta. Hetkellinen palaaminen vanhaan voi olla juuri se voimallisesti  eteenpäinvievä vaihe.
 
Sitten juuri oikeassa hetkessä sitä havahtuu ja toteaa: "Kuulkaas nyt hyvät "tunneystäväni". Minä arvostan suuresti viestejänne kehossani ja ymmärrän toimintanne hyvän tarkoituksen, mutta sovitaanko, että tätä alusta ohjaan minä. Kuulen kyllä teidät kaikki ja kiitän viesteistänne, mutta minä olen nyt sitä mieltä, että kannattaa ottaa riski, jotta päästään eteenpäin."
 
Tunteet rauhoittuvat, kun niiden viestit on otettu vastaan. Kun tunteet kokevat tulleensa kuulluiksi, niin ne tietävät duuninsa tulleen hoidetuksi, joten kaikki on taas kunnossa.
 
Ei huolta, tunteet eivät häviä kehosta. Tunteet varmasti palaavat "hälyttämään" ja kertomaan kaikenlaisia viestejä, sillä se on niiden palvelutehtävä kehossa. Sinun perustehtävääsi kuuluu huomioida kehosi viestit, kiittää vinkeistä ja jatkaa aluksesi ohjaamista.
 
Keho tottuu kaikkeen, jopa tuntemattoman ja tyhjän tilan kokemukseenkin: "Ahaa, en kuollut tähän. Ei oikeastaan pöllömpi pössis. Mitähän tämä oikeastaan onkaan; ainakin jännittävää, mielenkiintoista ja jotenkin myös rauhoittavaa samaan aikaan.” Selvisit, olet yhä hengissä.

Seuraavassa vaiheessa huomaat suhtautumisesi muuttuvan itseesi ja ulkoiseen. Löydät itsestäsi enemmän hyväksyntää suhteessa itseesi ja toisiin. Sekä suhteessa menneeseen, olevaan ja tulevaan. Kiitollisuus alkaa nostaa päätään yhä useammin. Kaikessa alkaa näkyä omanlaistaan kauneuttaan. Sielläkin missä sitä on aikaisemmin ollut lähes mahdotonta havaita. Kaikenlaista alkaa asettua sinussa jotenkin uudella tavalla.
 
Jotenkin tunnet olevasi kokonaisempi, sillä tiedostat kehossasi tapahtuvan. Tiedostat miten kehosi reagoi ajatuksiisi, tunteisiisi ja uskomuksiisi itsestäsi, toisista ja maailmasta. Tarkastelet kokemaasi suhteessa ulkopuolellasi tapahtuvaan, sen vaikuttavuuksia ja merkittävyyttä. Pohdit oman toimintasi arvopohjaa ja motiiveja sekä  niiden vaikuttavuutta itseesi ja ympäristöösi. Kaikenlaista astuu aivan uuteen valoon ja kiirekin häviää.
 
Kun on vapaus ja vastuu itsestä, voi alkaa valita uudella tavalla. Kaikki mahdollisuudet ovatkin totta yhtä aikaa.  Kun ei ole olemassa enää yhtä totuutta, niin tarve muuttaa mitään tai opettaa ketään alkaa hävitä.  Eikä oman elämän pelastajaa tarvitse enää etsiä itsen ulkopuolelta. Ulkopuolella olevista pelastusopeista voi oppia, mutta ne eivät määritä enää itseä. Luottamus kasvaa siihen, että kaikki tarvittava on jo olemassa. Kenenkään ei tarvitse muuttua. Kaikki löytävät tarvitsemansa heille parhaimmalla tavalla ja juuri oikeaan.
 
Kunnioitus kasvaa kanssakulkijoiden viisautta kohtaan, viisautta kulkea omaa polkuaan.
Mikään ei tunnu enää henkilökohtaiselta, on vain elämän virtaa, jossa on erilaisia tapahtumia ja kohtaamisia. Kaikki kokeminen alkaa tuntua yhteiseltä, erillisyyden kokemus vähenee.
 
Kun keskittyy hyvään kaikessa, niin kaikki näyttää olevan parhaalla mahdollisella tavalla.  Erilaiset kriisit osoittautuvat viestintuojiksi. Kriisit kertovat jonkin  päättymisestä, koska jokin tuli valmiiksi. Erilaisten asioiden ja vaiheiden päättyminen, kuolema, sanoittuu uudeksi: "Se on nyt valmis. Se on nyt täytetty.  Nyt voi alkaa uusi." Kärsimyskin sanoittuu uudella tavalla: ”Päästä irti ja heti helpottaa.”
 
Kun kehittää kykyään nähdä hyvää kaikessa. Kun todella keskittyy näkemään kaikessa hyvän. Silloin vapautamme elämän tapahtumaan parhaimmalla tavalla meissä.
 
Elämä ei tapahdu meille, vaan elämä todella tapahtuu meissä. Kun on uuden syntymän aika, niin toimimme kätilöinä. Kun on aika opetella, niin kuljemme kukin omaa polkuamme toistemme rinnalla. Kun on opittu ja on aika kuolla, niin kiittäen hyvästelemme sen, mikä tuli valmiiksi ja aloitamme uudestaan. Se on uuden ajan muutoshallintaa, new age change management.

​Minulla on uusi toimintaani ohjaava lause: "Mitä Derek tekisi?" Tapasin Derekin viime viikolla brittiläisessä vanhainkodissa.
 
Toisella tapaa sanottuna sama: Derek on brittiläinen televisio-ohjelma, joka kertoo elämästä vanhainkodissa ja yksi asukkaista on Derek.

Derek on uusin idolini. Tunsin  heti valtavaa hengen heimolaisuutta Derekin kanssa. Minäkin olen asunut ison osan nuoruuttani vanhainkodissa, ikävuodet 7-15.  Ja me jaamme Derekin kanssa saman uskomuksen elämän tarkoituksesta.
 
Derekin mukaan elämässä on kyse kiltteydestä.  Kaikki tietävät mitä tarkoittaa olla kiltti. Kaikki tuntevat miltä tuntuu itsestä kun ei ole kiltti. Kaikki tietävät miltä tuntuu toisesta kun emme ole kilttejä. Se on siinä. Kaikki muu on mutkuttelua. Elämä on suoraviivaista ja helppoa: ole kiltti.
 
Toinen asia onkin se mitä kiltteys oikeastaan on. Joskus on helpompi lähestyä isoja asioita siitä näkökulmasta mitä ne eivät ainakaan ole.
 
Kiltteys ei tarkoita sitä, ettei ilmaise omia tunteitaan tai kerro omaa totuuttaan. Itsensä ilmaisu ja rehellisyys kaikessa ei poista kiltteyttä, mutta kiltteys vaatii rohkeutta. Derekin maailmassa ollaan jopa kipeän rehellisiä tavalla, joka vaatii  todella rohkeaa ja kiltteydessä avointa sydäntä. On tärkeää muistaa oman toiminnan motiivit. Rehellisyyden motiivina ei ole koskaan toisen mitätöinti ihmisenä oman arvon nostamiseksi. Rehellisyys ei tarkoita sitä, että osoittaa toisen olevan väärässä tai vääränlainen. Rehellisyys tarkoittaa tässä  tapauksessa oman kokemuksen ilmaisua  toisen käytöksestä. Ja oman kokemisen jakamisesta kiltteydestä käsin.
 
Derekin maailmassa kaikki ovat kilttejä. Kaikki ovat kilttejä, vaikka heidän ajatuksensa tai tekonsa eivät sitä joka hetki olisikaan. Otan esimerkiksi Derekin parhaan ystävän Kevinin. Kevin voi haista paskalle, mutta Kevin ei ole ihmisenä paska. Tai Kevinin juominen voi olla perseestä, mutta Kevin ei ihmisenä ole persreikä. Vaikka huono käytös tuomitaan, niin ihmistä ei koskaan. Ihmistä voi rakastaa aina, mutta huonoa käytöstä ei tarvitse sietää koskaan.
 
Usein me jäämme kiinni tilanteeseen, jossa koemme itsemme loukatuksi. Jumitumme omaan tunnekokemukseemme, kun otamme toisen huonon käytöksen henkilökohtaisesti. Kuitenkaan toisen ihmisen käytös ei koskaan kerro meistä. Hyvää tai huonoa käytöstä, se on aina ja vain kertomusta siitä  miten toinen henkilö näkee ja kokee maailmansa. Käytöksemme kertoo meidän omasta maailmankuvastamme ja toimintamalleistamme, ei  koskaan siitä millainen joku toinen on tai mitä todellisuudessa tapahtuu. Jokainen meistä jakaa omaa kokemistaan, kertoo omaa tarinaansa, ei toisen.
 
Me emme ole aina yhtä kykeneviä ilmaisemaan kiltteyttämme. Erilaiset elämän kokemukset, olosuhteet ja tilanteet asettavat kapasiteettimme koetukselle kiltteyden ilmaisussa, joka on todellisen itsemme puhtainta ydintä. Pelkomme saavat meidät esittämään  myös rooleja, jotka eivät  aina käyttäydy kiltisti, mutta roolien takana koemme olevamme turvassa. Se on inhimillistä ja kiltteydestä käsin katsottuna sen kykenee havaitsemaan. On inhimillistä jumittua turvalliseksi koettuun rooliin ja uskomuksiinsa siitä mistä elämässä on kyse, mikä on oikein ja väärin. Se on sitä elämää ja ihmisenä kasvamista.
 
Kun joku ei käyttäydy kiltisti niin hänellä on itsestään ja maailmasta uskomuksia, jotka estävät häntä olemasta oma itsensä ja ilmentämään sitä mitä hän todella on ja mitä me kaikki todellisuudessa olemme. Jokaisessa meissä on enemmän kuin mitä päälle päin näkyy ja ytimemme on puhdasta kiltteyttä. Joskus kiltteyden näkeminen vaatii tahdonalaista työtä. On todella haluttava nähdä kaikenlaisen pinnalla olevan käytöksen alle, eikä se aina ole helppoa. Joskus on vain uskottava, kun oma kapasiteetti ei riitä kiltteyden näkemiseen.  Ja luotettava siihen, että vielä näkymättömissä oleva kiltteys on olemassa. Tiedämme kuitenkin, että on olemassa paljon sellaista, jota on vaikea havaita pelkin silmin, sillä näkökyvyllämme on rajansa.
 
Kaikkien tärkein on olemassa meissä kaikissa. Elämän tarkoitus on kätketty sisimpäämme ja meillä on tämä elämä aikaa ilmentää sitä. Kaikkein tärkeintä on tunnistaa oma ytimensä ja antaa sen loistaa.  Sinun ei tarvitse muuttaa ketään toista tai olosuhteita. Sinun ei tarvitse saada ketään toista ymmärtämään asioiden oikeata laitaa tai toimimaan toisin. Sinun ei myöskään tarvitse kantaa vastuuta toisten tunnekokemuksista ja valinnoista. Aloita vain oman itsesi rehellinen ilmentäminen, ota vastuu itsestäsi ja kaikki muu tarvittava seuraa perästä.
 
Tiedän, että se on pelottavaa. Kerron salaisuuden: me kaikki pelkäämme, mutta pelko on tunne. Tutkimuksien mukaan yhden tunteen läpimenoaika kehossa on muutamia sekuntteja, jos emme ala sanoittamaan sitä suuremmaksi. Tunne on kehon viesti jostakin. Se on kehon reagointia johonkin. Itse pelko ei kykene tekemään yhtään mitään, jollet sinä anna sen ruveta elämäsi hallitsijaksi ja ylittämään muutaman sekunnin aikarajaa. Ole oman kuningaskuntasi kuningas ja kohtele tunteitasi kuin viestintuojia, joiden viestien tarkoitusta pohdit viisaudessasi, mutta tehden itse omat johtopäätöksesi.  Minä kysyn itseltäni: ”Mitä Derek tekisi?”

Aloitan tästä, matkan varrella on kaikenlaista ja lopuksi päädytään jotenkin otsikkoon. Tervetuloa tarinan matkaan, jossa vaellamme lapsen roolia puolustaen ja ehkä vähän tönien meissä olevaa  jämähtänyttä aikuista. Rakkaudellista tönimistä, mutta tavoitteena saada jämähtänyt energia meissä aikuisissa liikkeeseen.
 
Mielipide: Sukupuoliroolit ja niihin liittyvät keksityt rajoittavat tapasäännöt saisivat pysyä aikuisten omina ja pään sisäisinä ongelmina, amen. Aikuisilla on taipumusta luoda henkilökohtaisista maailmankuvatotuuksistaan ongelmia ja rajoitteita. Sankarilapsi sisälläni huutaa: Aikuiset, näpit irti lasten päistä! Olen ollut joskus lapsi ja tämän kokemukseni osalta olen uskottava asiantuntija, jolla on äänioikeus tässä asiassa.
 
Usein aikuisten maailmassa  tiede on uskottavampaa todellisuutta kuin kokemuksellisuus. Minulle tiede on edelleenkin vain yksilön tai ryhmän mielipide/subjektiivinen havainto, joka todistetaan tieteeksi keräämällä tuloksia, jotka tukevat  ennalta päätettyä ”totuutta”.  Totuutta, joka on totta  tietyissä olosuhteissa, tietyllä hetkellä ja tietyillä taustaoletuksilla sekä rajoituksilla kunnes taas toisin todistetaan. Minusta ei ole  kannattavaa vertailla kokemuksellisuuden tai tieteen uskottavuutta, ei ainakaan tässä kohtaa. Tiede ja kokemuksellisuus voivat toimia hyvässä yhteistyössä kunnes alkavat rajaamaan mahdollisuuksia toisiltaan tai luomaan esteitä toisilleen. Totuus kokemuksena ja tieteenä ovat minulle totta silloin, kun ne eivät ala rajoittamaan ja estämään luovaa toimintaa, elämän monimuotoisuutta, eteenpäin vievää liikettä tai toistemme hyvinvointia.
 
Asiaan. Aikuisten luomat  sukupuoleen liittyvät tapasäännöt ovat esimerkki siitä miten aikuiset tekevät ongelmia asioista, jotka eivät ole ongelmia. Aikuisilla on valtava  halu puuttua ja sekaantua asioihin, joihin ei ole tarvetta puuttua. Tai korjata asioita, joissa ei ole mitään korjattavaa. Aikuisilla on valtava halu muuttaa toisia siten, että muut sopivat nätisti heidän uskomuksiinsa siitä mikä on oikein tai hyvin. Ne ovat aikuisten henkilökohtaisia maailmankuvatotuuksia, joista ei pitäisi tehdä lasten ongelmia. Eikä muiden aikuistenkaan ongelmia.
 
Asiaan. Paras ensimmäinen ihmisystäväni oli hiekkakasan Esa. Miksikähän äiti ei ymmärtänyt huolestua kun halusin samanlaiset saappaat kuin Esalla tai lisää pikkuautoja leikkeihimme? Äitini vain iloisesti osti minulle samanlaiset saappaat ja lisää pikkuautoja, eikä muistanut kertoa, että autot eivät olleet tyttöjen juttuja tai etten voi käyttää ”poikien” saappaita. Miksiköhän olin vain onnellinen, enkä ajatellut, että onpa minulla huono äiti,  kun ei muistattanut minua siitä, että olen tyttö ja millainen minun pitäisi olla? Hämmentävää, eikö?
 
Lapsena en miettinyt koskaan olenko tyttö tai poika. Minä olin, ja Esa oli. Sukupuoli ei ollut olennaista yhteistyömme ja vuorovaikutuksemme kannalta. En edes tiennyt mikä on sukupuoli. Enkä osannut ajatella, että leikki on yhteistyötä tai vuorovaikutusta. Meillä oli Esan kanssa tärkeämpääkin tekemistä. Esim. kippiautolla hiekan siirtäminen kasasta A, kasaan B tai voimien koettelu tavoitteena hiekkakasan  valtius. Ja niin se meidän homma eteni joustavasti ja tavoitteet saavuttaen.
 
Oli meillä myös konflikteja, mutta niihin ei jääty kiinni. Kun Esa löi minua lapiolla niin äiti ei kertonut, että pojat eivät lyö tyttöjä lapiolla tai tytöt eivät puolustaudu puremalla poikaa poskeen. Saatiin molemmat torut tasapuolisesti ei suotavasta käytöksestä eli tappelusta. Meitä ei tuomittu, vaan huonokäytös, joka ei liittynyt millään tavalla ominaisuuksiimme ihmisinä. Opittiin yhdessä tekemisen sujuvuudesta, osattiin olla noloina, pyydettiin anteeksi toisiltamme ja sitten jatkettiin tärkeitä askareita, joita hiekkakasalla riitti.
 
Suosittelen toimintamallin kopioimista myös aikuisten ympäristöihin esim. työpaikalle tai  parisuhteisiin. Tosin meidän hiekkakasalla ei ollut myöskään työpaikka- tai parisuhderooleja  Esa ei ollut alaiseni, enkä minä johtaja. Me tehtiin yhdessä sitä mitä tarvittiin, eikä siihen tarvittu organisaatiokaavioita. Joskus meitä oli hiekkakasalla enemmänkin, mutta edelleen kukaan ei kaivanut taskustaan esiin Power point –kalvoja, joissa olisi ollut vuokaavioita toimintamalleista hommien hoitamiseksi. Se laittaa vähän miettimään aikuisten vaikeita kuvioita. Tosin osa meistä aikuisista saa palkkansa tuollaisesta työstä tai aika moni. Ehkä on meille vähän herkkä aihe.
 
Eteenpäin. Lapsena minun maailmassani oli rajattomasti tilaa ihan kaikelle ja kaikille. Aikaa oli rajattomasti kaikkeen ja tilanteen mukaan valittiin tarvittavat roolit. Minä olin Tarzan, Peppi tai Leijona ja kaikkea muutakin mahdollista. En minä miettinyt onko Tarzan mies, Peppi tyttö tai Leijona tyttöpoika. Tarzan oli Tarzan., Peppi oli Peppi ja Leijona oli edelleen Leijona. Kaikkia tarvittiin tilanteesta riippuen ja kaikille oli tilaa.
 
Hassua miten aikuisena aika on rajoitteista ja ajan hallintaan tarvitaan kelloa, kalenteria ja kaikenlaista sovellushärpäkettä. Siitä huolimatta aina on kiire, sillä se on tärkeätä tai se kokemus tekee tekemisestä tärkeän oloista. Aikuisena ihmiset näyttävät myös jäävän jumiin rooleihinsa, jolloin ne alkavat hallita aikuisia ja syödä energiaa. Aivan kuin ihminen alkaisi kuolla ja rooli elää.
 
Lapsena niin ei käynyt koskaan. Lapsi hallinnoi rooleja, eikä toisin päin. Lapsi siirtyy kevyesti roolista toiseen ja uudistaa roolien ominaisuuksia tarpeen mukaan. Lapsen elämän energia vain kasvaa roolien vaihtuessa. Lapsi ikään kuin pukee roolin ylleen, uudistaa sitä ja riisuu sen sitten kuin vaatteen ja sovittaa seuraavaa.
 
Aikuisten kannattaisi ottaa myös mallia lasten halusta ja kyvystä pukeutua itseään ilmentäen. Usein tuokin luovuuden muoto  tukahdutetaan aikuisten omilla käsityksillä oikeasta tai kauniista. Surullista on, että usein jää näkemättä lapsen käsitys kauniista itsensä ilmentämisestä, kun aikuiselle tärkeintä on opettaa lapsi istumaan omaan käsitykseen sopivasta, järkevästä ja käytännöllisestä pukeutumismuotista.
 
Katukuva kuitenkin osoittaa, että aikuisten uskomukset sopivasta pukeutumisesta  tekevät näkymästä vain tylsän oloista. Anteeksi aikuiskollegat, mutta hirveästi ihminen ei inspiroidu tasaisena virtana vastaan tulevasta mustasta tekstiilistä, jota  piristää iloinen harmaa tai villi tummansininen - jihhaa!
 
Heti nousee hymy kasvoille, kun tylsyyden massasta ponnistaa esille supersankarilapsi harsokeijuna, viittasankarina tai lakkileijonana. En tarkoita tällä, että aikuisten pitäisi pukeutua keijuiksi tai eläinhahmoiksi, vaan sitä että oman itsen ilmentäminen esim. väreillä pitäisi olla ihan turvallista ja kivaa. Ei ketään pitäisi kivittää siksi, että ei pukeudu mustaan tai sulaudu muuhun vallitsevaan taustaväriin. Tosin aikuiset harrastavat toisten kivittämistä kaikenlaisista syistä ja kaikenlaisissa yhteyksissä. Se on huonoa käytöstä, josta olisi syytä olla nolona, pyytää anteeksi ja jatkaa sitten yhteisiä askareita, joita riittää.
 
Asiaan. Lapsena minulla oli myös paljon muille näkymättömiä ystäviä. Tosin en lapsena heti tajunnut, että aikuisilla ei ollut kykyä nähdä kaikkia ystäviäni.  Kun tajusin heidän kykyjensä rajallisuuden, niin en moittinut heitä siitä. Mutta olihan se sääli juttu heidän kannaltaan.
 
Olen kiitollinen äidilleni, vaikka hän ei nähnyt kaikkia kavereitani, niin ei hän tullut selittämään, että kaveriani Leijonaa ei ollut oikeasti olemassa ja eikä Leo Leijona oikeasti osannut puhua. Äitihän olisi vain alleviivannut sitä, että hän ei kyennyt näkemään tai kuulemaan sitä mitä minun maailmassani oli ja sehän olisi ollut surullista äidin kannalta. Äiti kuitenkin näki osan ystävistäni kuten hiekkakasan Esan, joten kun se riitti äidille yhteiseksi todellisuudeksi niin se riitti minullekin.
 
Minä olen lasten puolella ja kannustan kaikkia lapsia vapauttamaan sisäiset voimansa ja ilmentämään elämän iloaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja antaen aikuisten pitää itsellään omat rajoittavat  uskomuksensa, jotka ovat heille tärkeitä ja ehkä turvallisen tuntuisia, mutta eivät välttämättä elämän energiaa (=iloa) lisääviä. Peppi oli monessa jutussa oikeassa ja onneksi Huvikumpu on aina olemassa.
 
Aikuisilla saattaisi olla parempaakin tekemistä kuin opettaa lapsilleen, että sinä olet tyttö ja sinä olet poika, ja siksi sinun kuuluu tehdä näin tai ei noin. Minusta lapsen kehityksen kannalta  olisi kannattavampaa osoittaa lapselle monin tavoin miten hän on arvokas, merkityksellinen ja riittävä sellaisena kuin on, ihan kaikkine ominaisuuksineen ja supervoimineen.
 
Sama voisi toimia myös työpaikoilla ja parisuhteissa sen sijaan, että keskitytään toisten muuttamiseen. Aikuiset käyttävät valtavat määrät resursseja siihen, että saadaan toiset haluamaan sitä mitä joku haluaa ja toimimaan jonkun haluamalla tavalla, joka on oikein jonkun henkilökohtaisen maailmankuvan näkökulmasta, ryhmän intresseistä tai motiiveista käsin. Tällaiseen toimintaan investoidaan paljon aikaa ja rahaa. Se on RASKASTA TYÖTÄ. Aikuisilla on sille  monta hienoa nimeä. Kuiskaan muutaman ihan hiljaa ja laitan ne vielä piiloon sulkuihin sekä kursivoin, etteivät aikuiset hermostu.
 
(Ssshhhh… esim. change management ja lukuisat erilaiset ismijohtamiset; niillä opetetaan ihmiset ajattelemaan ja toimimaan oikein, opetetaan niin kauan kuin tarvitaan. Yleensä tosi kauan ja pääsääntöisesti huonoin tuloksin sekä monin hankalin sivuoirein, joita sitten hoidetaan isoin kustannuksin. On myös niitä, jotka eivät opi, mutta ne on niitä vain "tosi tyhmiä".)  
 
Asiaan. Kun lapsena omaksuu uskomuksen siitä, että on arvokas, merkityksellinen ja riittävä omana itsenään, silloin kyky nähdä kauneutta kaikessa ja kaikkialla kehittyy huippuunsa. Elämän mittainen matka on tuolloin hyvinkin nautinnollinen ja hauska, kun on huipputaitava keskittymään kaikkeen kauniiseen. Siitä on useita hyötyjä. Sillä se mihin keskittyy, niin se lisääntyy omassa elämässä ja sivutuotteena ympärillä olevatkin saavat nauttia siitä kykynsä mukaan. Kannattaa fokusoitua vain siihen mitä haluaa luoda lisää. Haastavat tilanteet ratkeavat helpommin, kun on kykyä tunnistaa mahdollisuudet. Kauneus luo tilaa ja joustoa erilaisiin tilanteisiin.  Joustavuus on vahvuus, joka auttaa havaitsemaan mikä on nyt mahdollista ja mitä seuraavaksi.  Kyky nähdä kaunista auttaa siis ratkaisemaan tilanteita ja etenemään, eikä juuttumaan ongelmiin ja kasvattamaan ongelmia uusiin uljaisiin ulottuvuuksiin.
 
Meille aikuisille loppuvinkki: Lapsen ilon saa säilyttää aina, joten ei ole koskaan myöhäistä nauttia elämän mittaisesta matkasta ja tutustua uudestaan omiin kykyihin, jotka tekevät maailmasta kauniimman ja joissa ongelmat muuttuvat mahdollisuuksiksi.  Aikuisena passivoituneet kyvyt ovat elvytettävissä pienellä treenillä. Tai olemassa olevat kyvyt voidaan suunnata kohti haluttua, eikä pois päin. Koskaan ei ole liian myöhäistä kokea runsasta, värikästä ja yltäkylläistä elämää, ei edes aikuisena.
 
​Elämässä ei ole ikärajaa, on vain elämää. Ja elämä tapahtuu koko ajan, ei vain viikonloppuisin tai muina lakisääteisinä vapaa-aikoina. Se lapsuuden hiekkakasa on aina sama sekä työajalla että vapaa-ajalla. Se Esa hiekkakasalta on ystävä, elämänkumppani, työkaveri, naapuri, lähikaupan kassa, postinjakaja, talonmies, bussikuski, vakuutusmyyjä… ja siellä hiekkakasalla on paljon muitakin ihmisiä.