​Pieniä hakevia ajatuksen haituvia tässä hetkessä:
- Mitä jos koko ajan kulkeekin jo omalla tiellään, eikä sitä tarvitsekaan löytää?
- Mitä jos "menestys" on juuri tässä hetkessä, ja hetkessä oleva lahja tarvitsee vain tunnistaa ja ottaa vastaan?
 
Kun vanhoista merkityksistä on päästänyt ja irti ja uudet merkitykset alkavat hahmottua tyhjään tilaan, niin hämmennystä seuraa ihmettelevä kiitollisuus.
Oma polku alkaa hahmottua, kun on irtipäästänyt jo kuljetuista poluista tai käsityksistä siitä millainen polku pitäisi löytää kuljettavaksi.
 
Menestys löytyy kokemuksena omasta itsestä suhteessa siihen mitä on tässä hetkessä.
 
Sitten hissukseen ja herkkänä havaitsee uudenlaisia ajatuksen haituvia. Yhä hakevina ja vähän arkoina kysyvät lupaa, että saavatko edes tulla sisään kuultaviksi.
 
Pelon poikaset haluaisivat sulkea oven edes kuulematta. Sitten toivotan pelon poikaset tervetulleiksi tupaan ja annan heille luvan tulla kuulluiksi. Kiitän pelon poikasia. Nyt voimme asettautua yhdessä rauhan tilaan kuulemaan myös arat ja herkkinä hakevat ajatukset jostain uudesta.
 
Moneen kertaan välissä pitää kuunnella uusia pelon poikasia, joilla on myös sanansa sanottavana ja tärkeät välikommenttinsa.
 
Totean, että tässä rauhassa meillä ei ole kiire, joten kaikki kuullaan ja kirjataan ylös tulevaa varten. Kaikella on merkityksensä ja arvonsa. Kaikki otetaan kiitollisuudella vastaan.
 
Syntyy kokemus siitä, että on oppinut jotain täällä oman itsensä rajoilla liikkuessaan. Se ajatus kutsuu ilon ja keveyden kokemuksen kehoon. Omana itsenä oleminen on jotenkin niin paljon kevyempää nykyään, kun itsensä voi ottaa nykyään jo hyvin kevyesti, mutta aina arvostaen.

Kaikenlaista on liikkeessä ajassa ja tilassa. Vielä ei ole kaikki koettu sanallistunut. Kehoissa liikkuu paljon. Oman itsen tasojen tarkkailu on hämmentävää sekä mielenkiintoista; fyysinen keho, tunteet, ajatukset.
 
Erilaisissa tilanteissa suhteessa toisiin ja ympäröivään maailmaan kehojen eri tasoissa liikkuvien viestien tunnustelu on melkoinen kokemusmaailma.  Kehon tunneviestien sekä mielen tason ajatusviestien seuraaminen on melkoista pölläkkää.
 
Mielen toimintamalli on varsin mielenkiintoinen, mutta myös välillä rasittava sekä raastava. Ymmärränhän minä mieleni tärkeän perustehtävän ja sen mitä kaikkea se mahdollistaa maailmassa muotojen hahmottamisessa, mutta että se jaksaa olla välillä niin "apina" ja puuttuu ihan kaikkeen.
 
Mieli luo rikastavaa tulkintaansa ihan kaikkeen halusin tai en. Mielen kuvittamisen kanssa saa olla todella valppaana tai sitä löytää itsensä jatkuvasta reagoimisen tilasta sen sijaan, että rauhallisesti havainnoisi tapahtuvaa ja ottaisi tilaa itselleen tapahtumien taukoamattomassa ketjussa.
 
Ehkä se juttu tässä elämässä on se, että on näkyvänä  keskeneräisyydessään omalla kasvupolullaan. Ehkä se juttu on se, että jakamalla inhimillisyytensä tukee muita kanssakulkijoita omilla kasvupoluillaan.
 
Ainakin kokonaisena omana itsenään ja näkyvänä on kevyempää kulkea kuin pyrkimyksessä olla jotain muuta ja sulautua joukkoon parhaan kykynsä mukaan. Käytämme niin valtavasti energiaa ollaksemme jotain muuta, enemmän tai vähemmän, tai saadaksemme jotain enemmän tai vähemmän.
 
Sulautuneena ulkoiseen sitä on todella piilossa kaikilta, joskus jopa itseltään. Siinä voi mennä oma elämä hukkaan, jos elää ulospäin, eikä sisältäpäin.
 
Ehkä se elämän juttu on juuri siinä.

Kaiken liikkeen sujuvuuteen vaikuttaa riittävä avoin tila ja tilan esteettömyys. Ajatuksen liikkeen joustavuus toimii samoilla ehdoilla. Pelkopohjaisella ajattelulla rajaamme tilaa liikkua ja rakennamme esteitä toiminnalle, minimoimme elämän sujuvuutta sekä mahdollisuuksia tapahtua runsaasti. Pelkoihin perustava ajattelu on poissulkevaa  vajeajattelua ja huomio on riskeissä, epäonnistumisessa, josta seuraa jotain kauheaa. Se jokin kauhea on seurausta siitä, että ulkopuolellamme olevat tuomitsevat meidät epäonnistuneiksi. Tai se jokin kauhea on häpeän kokemusta siitä, että  koemme itsemme riittämättömiksi kun vertaamme itseämme johonkin uskomukseemme tai vertailemme itseämme johonkin ulkopuolellamme olevaan.
 
Pelkopohjaisella ajattelulla on jumittava sekä jäykistävä vaikutus toimintaan.  Ajatteluamme ja toimintaamme supistavat  uskomuksemme ja totuutemme siitä miten asiat ovat tai miten ne toimivat. Erilaiset opitut käsitteet saattavat myös lukita toimintaa, eivätkä avata.
 
Kun olemme suhteessa toisiimme vapaana rooleista niin saattaa olla helpompi kohdata toisen toisemme ihmisenä, jolloin lähes kaikki on mahdollista. Suhteessa toisiimme ihmisinä on yleensä läsnä inhimillisyyttä ja luottamusta, jotka luovat avoimuutta tilaan ja hetkeen asioiden ilmentyä sekä tapahtua luovasti ja luonnollisella rytmillä.  Jotta voimme antaa itsestämme ja ottaa vastaan, niin tämä avoin yhteys edellyttää aina toistemme haavoittuvaisuuden kohtaamista. Se taas synnyttää luottamusta, joka rohkaisee kunkin tuomaan tapahtumien tilaan parhaan version itsestään. Sen version itsestämme, joka rohkeasti jakaa omastaan ja mahdollistaa kollektiivisen innovatiivisuuden. Kaikki uutta luova ympäristö syntyy siitä, että olemme suhteessa toisiimme parhaita versioita itsestämme ja laitamme parhaamme jakoon. Luovassa eli elävässä ympäristössä toiminta on virtaavaa, sillä ihmisten väliset suhteet ovat hyväksyviä, arvostavia ja oleminen kuuntelevaa.
 
 Kaikenlainen roolittaminen saattaa supistaa ajattelua sekä toimintaa. Kun teemme toisesta ihmisen esim. asiakkaan niin syntyy riski, että tämän roolittamisen kautta alamme ennalta tietämään asioita toisen ihmisen puolesta ja alamme käyttäytyä toimintaa supistavien toimintamallien mukaan ja olemme vähemmän läsnä suhteessa toiseen ihmiseen. Rooliajattelu saattaa johtaa toimintamalleihin, jotka perustuvat esteiden voittamiseen, eivätkä tilassa ja ajassa olevien mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Roolilla me asetamme toisen ihmisen karsinaan, jossa voi olla läsnä vain rajallinen määrä mahdollisuuksia sekä toiminnan muotojen että lopputulosten näkökulmasta.
 
Me laitamme roolilla toiselle ihmiselle rajat, kun hänestä tehdään esim. asiakas, alainen, potilas, aviopuoliso. Me teemme toisesta ihmisestä toimintamme kohteen, jolta odotamme tietynlaista toimintaa ja sitä kautta tietynlaisia tuloksia. Alamme tietämään mikä on oikein ja parasta suhteessa toisiimme. Alamme vertaamaan heidän ominaisuuksiaan ja toimintaansa suhteessa siihen mikä meistä on oikein tai hyvin suhteessa haluttuihin lopputuloksiin. 

Kaikella on kääntöpuolensa tai vastavoimansa, niin myös roolittamisella ja siihen liittyvällä hierarkia-ajattelulla, jossa joku ylempänä tai alempana suhteessa toiseen rooliin. Rooleilla  voi olla myös toimintaa edistävä ja selkeyttävä vaikutus, mutta kannattaa olla valppaana etteivät roolit estä ja rajaa toimintaa suhteessa toisiimme. Tai etteivät rooli saa meitä unohtamaan, että me olemme aina ihmisiä suhteessa toisiimme. Kaikki toiminta syntyy suhteessa toisiimme ja tuo suhteemme luonne määrittää yhteistoimintamme lopputulokset.

Olen hämmentynyt, koska olin unohtanut, että millaista on olla vuorovaikutuksessa ihmisjoukon kanssa, jotka ovat unohtaneet asuvansa kehossa.
 
Olen hämmentynyt, koska en muistanut kuinka päähäni kadonnut itse olen ollut ja kuinka raskasta vuorovaikutus on kanssani ollut.
 
En muistanut, että päähänsä eksyneille kokemuksellisuuden olemassa oleminen ja vaikuttavuus pitää todistella tieteellisillä tutkimuksilla. Ilman tiedettä kokemus ei voi olla enää totta. Tiedosta on tullut pelastusoppi, joka on erottanut meidät kehostamme. Tieto on vienyt meidät itsemme ulkolaidalle.
 
Kun kokemuksellisuus ei itsessään ole enää riittävä totuus niin kaikesta toiminnasta tulee hidasta ja jäykkää. Kaikki luontainen toiminnan joustavuus ja sujuvuus vähenee.
 
Kun oman kokemuksen kunnioitus ja arvostus häviää niin sitä ikään kuin antaa elämänsä ohjakset pois omista käsistään. Ihminen ottaa elämän prioriteetit ja tavoitteet ulkoapäin.
 
Kun ihminen jostain syystä on kadottanut yhteyden omaan kehoonsa, hän ei pysty enää käsittämään kokemuksen dynamiikkaa. Hän ei enää tiedosta, että jokaisen sisäinen dynamiikka näkyy ulospäin ja ulkopuolella olevat reagoivat siihen.
 
Hän on ikään kuin vaipunut unohdukseen uneen kehojen keskustelusta ja kuvittelee että omat todelliset ja aidot ajatukset voi kätkeä. Kuvittelee aidosti, että voi esittää jotain muuta kuin ajattelee.  Unohtaa, että ajatukset ovat kaiken näkyvän toiminnan ensi askel.
 
Ruususen tuhatvuotisessa unessaan ihminen sitten ihmettelee vuorovaikutuksensa seurauksia ja saattaa päätellä, että vuorovaikutuksen toimimattomuuden syy on oltava hänen ulkopuolellaan. Hän alkaa kuvitella, että muut ihmiset ovat hankalia ja ympäristöt haasteellisia.
 
Siinä on ristiriitaa kylläkseen sekä sisäistä että ulkoista. Siinä riittävästi ristiriitaa kaikenlaiseen lamaantumiseen ja jähmettymiseen kaikilla elämisen ja olemisen tasoilla, ihan kaikissa ympäristöissä, joissa toimimme. Rahaa on maailmassa on enemmän kuin koskaan, joten ei lamaantumisemme syy voi olla rahan vajeessa. Se on helppo selitys, koska se on löydettävissä ulkopuoleltamme.
 
Jos yhteys omaan itseen katkeaa, niin todellisen yhteyden luominen  toisiin ihmisiin ja  itseä ympäröivään maailmaan voi olla melkoinen Don Quijoten retki Tuulimyllyjen maahan.
 
Ei tarvitse pätevöityä erilaisilla tieteen aloilla kokeakseen sen milloin vuorovaikutus on raskasta ja aitoa yhteyttä ei synny. Se tuntuu ja se vaikuttaa, sillä se on totta. Kaikki muu kokemuksen ulkopuolella onkin sitten selitystä ja sen totuusarvo onkin aina näkökulmakysymys.
 
Toki selityksemme puheentasolla on totta kunkin omasta maailmankuvasta. Haaste on se, että jokaisella meistä on täysin oma maailmankuvamme, josta käsin lähestymme toisiamme tulkiten.
 
Olen hämmentynyt, että miten kokemuksellisuus luonne muuttuu, kun alamme puhua ihmisistä, itsestämme ja toisistamme roolinimillä eri ympäristöissä. Kun alamme puhua toisistamme työkavereina tai asiakkaina, niin kokemuksellisuuden arvo lähes häviää. Yksityiselämässä kokemuksellisuuden voimaa ei yleensä tarvitse todistella tieteen keinoin, mutta kaikkialla muualla kokemuksellisuuden totuusarvo onkin sitten tieteen keinojen varassa.
 
Olen tyytyväinen, että olen hämmentynyt. Hämmennys kertoo siitä, että vanhat uskomukseni saavat kyytiä ja tähän hetkeen paremmin toimivat uskomukset ovat hyvällä kasvualustalla. En tiedä onko hämmennyksen voimasta tieteellistä tutkimusta, mutta oma 47-vuotinen kenttäkokemukseni on osoittanut  hämmennyksen kokemuksen olevan varma merkki omasta kasvustani.