 Intohimoni kohteena ovat aina olleet ihmiset, jotka huomaavat kaunista ja jakavat kauttansa eri tavoin huomaamaansa kauneutta. Jo lapsena hämmästelin sitä. miten vanhemmat ihmiset kokivat maailman hyvin eri tavalla, ja miten heidän suhteensa siihen mitä on, heijastui heistä ja heidän ympärilleen. Jo lapsena rakastin paistatella päivääni tietynlaisten ihmisten seurassa, ja halusin oppia, miten he olivat ja kokivat elämän. Jo lapsena huomasin, miten kaikki runsastuu mihin huomio kiinnittyy, ja päätin olla varovainen siinä miten valitsen ajatella siitä mitä huomaan.
Olen jo pitkään enemmän tai vähemmän tietoisesti mallittanut ihmisiä, jotka huomaavat kauneutta kaikessa ja kaikkialla mihin heidän huomionsa on kiinnittynyt. Se on kiehtova ilmiö. Intohimoni on silkkaa itsekkyyttä, sillä kauneuden kokeminen on itsekäs intohimo. Kauneuden kokemus on tapa, miten haluan kokea elämäni. Ihailen miten ihmiset elävät intohimostaan, jopa kadehdin. Intohimostaan ammentavat saavat minut muistamaan, mikä luo omaan elämän kokemukseeni merkityksellisyyden kokemusta. Itselle tärkeimmän muistaminen ja yhä uudestaan huomaaminen on vaatinut paljon riisuutumista, luopumisia ja irtipäästämisiä. Riisuutumista ajatuksista, uskomuksista ja toimintamalleista. Lukemattomat ajatukset, niistä itse luodut uskomukset ja niistä luodut toimintamallit ovat estäneet näkemästä sitä mitä eniten on janonnut. Kun katsoo yli ajan, on hämmentävää huomata, miten monin tavoin ihminen voi pitää itseään nälässä, vaikka kaikkea on enemmän kuin runsaasti. Kauneuden ja runsauden kokeminen on vaatinut myös rumuuden huomaamista, jotta on oppinut valitsemaan. Rumuuden huomaaminen on myös auttanut luopumaan, ja tekemään tyhjää tilaa kaivatulle kauneuden kokemukselle. Haasteellisia hetkiä ajassa ovat olleet tyhjyyden tilan kokemukset. Tyhjyys on kokemus tilasta tai luomisprosessin vaiheesta, missä kauneuden kokemuksen vielä tuntemattomat muodot ovat olleet vasta syntymisen tilassa. Haasteellisia ovat olleet myös syntymän hetket, sillä elämän syntymä on villi ja vapaa, eikä hallittavissa. Syntymä on luopumista ja vastaanottamista. Uuden syntymä on täydellistä hyväksyntää, missä pelosta syntyvälle hallinnalle ei ole sijaa majatalossa. Pelosta ei tarvitse päästä eroon, mutta sitä ei kannata päästää oman elämän majatalon pääemännöijäksi. Pelko on hyvä apuri, ja sillekin on positiivinen tarkoituksensa. Olen viime aikoina valitellut kauneuden kokemuksen nälkääni. Olen ihmetellyt kokemustani, ja jopa hieman hävennyt nälän kokemustani, koska tiedän tämän nälkäni olevan itseluotu kokemus. Kun tiedän, että luon itse kokemukseni, niin miksi tässä hetkessä on vaikeata valita kauneuden näkökulma, ja luoda siitä haluamaansa kokemusta. Kun tiedän, että kaikki on kiinni vain siitä, miten huomaan sen mitä on. Miksi siis kasvatan ja ruokin nälkääni, vaikka tiedän miten ravita itseäni? Miksi päätän kärsiä nälkää, vaikka tiedän kaiken kauniin odottavan vain huomaamistani? En tiedä, vielä. Jokin taitaa olla uudelleen syntymisen tilassa, ja ehkä tämä nälkä on vain malttamatonta vielä tuntemattoman odotusta. Kiitos erään kauneutta huomaavan ihmisen muistin kaiken tämän, minkä jo tiesin. Kun ihastelin jälleen ilmiötä, miten kaunista on, kun ihminen näkee kauneutta ja jakaa siitä, niin heräsin. Heräsin ajattelemaan, että mihin oikein olen huomioni kiinnittänyt, kun koen olevani näin nälissäni kauneuden kokemisen suhteen. Kauneuden nälästäni ja kaipuusta syntyi tämä teksti, joka auttoi minua hyväksymään tämänkin tilan ja vaiheen, missä kykenen vain kurkottamaan kohti kaipaamaani, vaikka tiedän kauneuden olevan kaiken aikaa läsnä kaikessa ja kaikkialla vain odottavan huomatuksi tulemista. Vaikka tietää kauneuden luomisen aakkoset, niin on hyvä muistaa, että luominenkin on päättymätön kasvuprosessi, missä laajeneminen tapahtuu syntymisten ja kuoleminen loppumattomassa jatkumossa. Kaiken tämän muistaminen auttaa hyväksymään häpeän itseluodun nälän edessä. Häpeä auttaa muistamaan, ja häpeän kokemuksella on monenmoisia luomisvoimia, kun on riittävän nöyrä sallimaan häpeänkin astua majataloonsa sisään ja tulla huomatuksi. Mitähän lisää kaunista saan tänään kokea? Huomaan jo kiitollisuuden kokemuksen nousevan kehosta, kun pääsin jälleen kauneuden kokemuksen äärelle. Paratiisi on olemassa, ja se on lähempänä kuin mitä aina kykenee muistamaan. |
