Tänään 27.7.2017 FB muistutti, että tasan neljä vuotta sitten aloin jälleen kirjoittamaan siitä mitä huomaan. Ilmoitin iloa ja arkuutta täynnä, että "Oivalluksen polun blogi on avattu." Blogin nimi on kokenut monta muutosta ja hakenut muotoaan, mutta sama teema on vain vahvistunut. Ensimmäinen kasvutarina oli "Omalla polulla" ja yhä edelleen kirjoitan samasta kasvun- ja muutoksen teemasta, ihmisenä kasvamisesta.
Kirjoittaminen alkoi hapuilevasti monellakin tapaa. Monta häpeän sekä pelon kokemusta piti kohdata ja rohkeutta kerätä, että pystyi jakamaan siitä mitä sisältä nousi huomattavaksi. Ensinnäkin kirjoittamiseen piti antaa itselle lupa. Piti antaa itselle lupa ilmaista itseä kaikessa keskeneräisyydessä, joten jätin tarinat oikolukematta. Kapina se on pienikin kapina. Piti siis antaa lupa olla oma keskeneräinen itsensä, ihan avoimesti ja jopa kieliopissa. Vaikeaksi huomatun jakamisen teki myös se, että kaikki huomattu ei ollut niin kovin kaunista. Oli raskasta huomata miten oma fokus oli yhäkin siinä mikä ei toimi ja miten sitä kautta huomatussa oli vaikeaa löytää kaunista. Piti kestää oma keskeneräisyys niin monella tasolla, jotta pystyi ilmentämään keskeneräisyyden voimasta. Kirjoittamisen kautta piti tavoittaa se totuus, että keskeneräisyys on ainut mitä meillä on. Piti ymmärtää, että vain keskeneräisyys on todellista ja juuri keskeneräisyys yhdistää meidät kaikki. Piti muistaa, että keskeneräisyys on juuri sitä mitä rakastan ja se mikä minua on aina kiehtonut. Piti muistaa, että keskeneräisyys on kaunista, sillä se on alati muutoksessa tullakseen joksikin uudeksi. Keskeneräisyys on kasvua, alati tapahtuvaa muodon muutosta ajassa ja tilassa. Elämä on muutos, kasvun polku. Kirjoittamisen kautta piti huomata miten täydellisyyden tavoittelu on harhaa, joka vain eristää ihmiset toisistaan ja omasta hyvinvoinnistaan. Piti huomata miten loputon täydellisyyden tavoittelu johtaa vertailemaan, arvostelemaan, jakamaan mustaan ja valkoiseen, tavoittelemaan oikeassa olemista ja kokemaan loputonta vajetta. Täydellisyyden noidankehässä ihminen luo loputonta vajeen tilaa, jossa pitäisi olla aina jotain enemmän tai vähemmän, asioiden ja tilanteiden pitäisi olla aina jotenkin toisin. Vajeen tilassa kohti täydellisyyttä oma onni, turva, rakkaus, ilo ja hyvinvointi ovat aina jonkin ulkoisen tekijän tai tilanteen seurausta. Vajeen tilassa elämä ohjautuu aina ulkoapäin, ei koskaan sisältä käsin, sydämestä. Vajeen tilassa kukaan ei riitä sellaisena kuin on, ei koskaan. Kun kaikessa taustalla on kokemus riittämättömyydestä, niin koetaan syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa, joka vähentää voimavaroja ja vie toimintakykyä. Keskeneräisyys saattaa ihmiset yhteen ja huomaamaan kaiken aikaa läsnä olevan runsauden. Keskeneräisyydessä on lupa olla aito oma itse, riittävä sellaisenaan joka hetkessä ja tilanteessa. Keskeneräisyydestä ammentaminen on kasvun polku. Kasvun polku haastaa meidät huomaamaan sen mitä todella on ja hyväksymään sen, ja näkemään kauneuden kaikessa. Kasvun polku haastaa ottamaan tietoisen vastuun omasta elämästä, sillä fokuksen säilyttäminen kauneudessa ja runsaudessa vaatii myös tahtoa, sinnikkyyttä ja kurinalaisuutta. Tahto, sinnikkyys ja kurinalaisuus voivat olla vaikeita sanoja, jos ja kun on tottunut kiinnittämään huomionsa siihen mikä ei toimi ja mitä ei halua. Katseen siirtäminen toimimattomasta toimivaan on tietoinen valinta. Se on siirtymä ja kestää hetken, että pystyy keskittämään huomionsa siihen mikä toimii ja luomaan elämänsä siitä käsin mitä todella haluaa. Tästä kasvun taitekohdasta syntyy uudenlainen luottamus. Luottamus siihen, että omalla polulla kuljet omaa tietäsi ja löydät sen mitä sinun kuuluukin löytää. Tänäänkin omalla polulla ja avoimena kaikille mahdollisuuksille, ja toivoen että huomaan sen mikä toimii, yhdistää meitä ihmisenä kasvussa ja on kaunista. |
