Helsingin Sanomien artikkelissa 28.10.2015 Jonathan Franzen kertoo, että kirjailija häpeää aina ja että hän työstää häpeästään kirjoja. Hän kertoo, että kirjoihinsa hän hakee työstettävän häpeämateriaalin kaukaa, koska nykyhäpeästä ei vielä ilkeä puhua. Hän kertoo myös siitä, että kuinka joistain häpeän aiheista hän on päässyt eroon. Artikkelissa ei kerrota sitä miten Franzen on päässyt eroon joistain häpeän aiheista. Franzen kertoo muokkaavansa kirjoihinsa häpeämateriaalia siten, ettei kirjailijan häpeä aiheuta lukijassa häpeää. Franzen kertoo käyttävänsä myös muita voimakkaita tunteita kirjojensa materiaalina.
 
Häpeä kiehtoo minua voimavarana ja luomisvoiman näkökulmasta. En ole kiinnostunut tieteen näkökulmasta pilkkomaan häpeää pieniin osasiin ja eristämään sitä itsestäni, jotta sen tutkiminen olisi miellyttävää. Olen kiinnostunut häpeästä kokemuksellisuuden kautta. Ehkä toivon löytäväni jotain arvokasta joka auttaa minua sietämään omaa häpeän kokemista.
 
Tarina Franzenin häpeästä lohdutti minua, sillä kohtaan häpeän lähes joka kerta kun kirjoitan julkisesti tai kerron julkisesti omia keskeneräisiä näkemyksiäni. Häpeän kun avoimesti innostun jostain ja spontaanisti jaan kokemukseni. Häpeän lapsenomaista innostustani, pitkiä puheitani ja kuvauksiani siitä miten koen elämän alati kauniina ja kiinnostavana.  Häpeän kun kerron kohtaamilleni ihmisille kuinka he ovat tärkeitä minulle, kuinka heidän kauneutensa koskettaa minua, kuinka kaipaan heitä ja kuinka paljon he ovat ajatuksissani.
 
Miksi en siis yksinkertaiset lopeta julkisesti kirjoittamista ja omien keskeneräisten näkemysteni esittämistä, jotta välttyisin häpeältä? Miksi en lakkaa kertomasta siitä mikä koskettaa ja innostaa minua? Miksi en lakkaa kertomasta ihmisille, että he koskettavat minua?
 
Siedän häpeän kokemuksiani, koska minulla on tarve ilmaista itseäni, tulla nähdyksi, tulla kuulluksi ja tulla kosketetuksi. Minulla on tarve jakaa kokemaani ja kokea yhteyttä kaikkeen ympärilläni olevaan. Haluan häpeänkin kokemisen uhalla raottaa välillämme olevaa erillisyyden kokemuksen ovea. Haluan kuulla oman olemassa oloni kaiun muissa ihmisissä. Näen itseni paremmin rakentamalla yhteyden siltaa toistemme luo. Peilaan itseäni tuo yhteyden kautta, jotta oppisin itseni. En kykene havaitsemaan ympärilläni muuta kuin sen, joka on jo minussa ja minä haluan kokea kaiken.
 
En näe elämässä muuta merkityksellisyyttä kuin elämän syvän kokemisen kaikki aistit avoimina. En näe järkeä siinä, että eläisin salaa, osittaisena, puoliliekillä, koska pelkään kohdata häpeän kokemista. Häpeä on vain tunne. Häpeän voi tuntea monin eri tavoin,  mutta minä päätän miten reagoin häpeääni ja mitä sillä teen. En aio enää väistää häpeän kokemusta. Minä nappaan kiinni häpeästäni ja aion tarkastella sitä kaikin aistein. Aion ottaa selvää siitä, että mistä tässä on oikein kysymys omalla kohdallani. Haluan kuulla ja jakaa tarinoita häpeän kokemisesta.
 
Näen häpeän kokemukset eräänlaisina ovina, joiden kautta voi astua lähemmäksi ehdottoman rakkauden kokemisen hetkiä. Hetkiä, jossa minä itse riitän juuri sellaisena kuin olen. Hetkiä, jolloin minulla on tilaa olla kokonainen oma itseni ilman ehtoja. Hetkiä, jolloin myös  kaikella ulkopuolellani olevalla on tilaa olla ilman arvostelua ja vertailua.
 
Miksi sitten syntyy kokemus häpeästä? Mitä edes tarkoitan sanalla häpeä? Mitä kokemista nimitän itsessäni häpeäksi?
 
Minussa on sisäänrakennettua arvostelua ja vertailua. Osa siitä on opetettua ja hyvin itse opiskeltua arvottamista sekä vertailua. Kun koen häpeää, niin silloin sisässäni oleva arvostelumittari näyttää lukemia, jotka kertovat omasta riittämättömyyden kokemuksestani suhteessa muihin ihmisiin. Ehkä en kykenisi kokemaan häpeä, jos en kokisi olevani erillinen olento, jota voi verrata johonkin toiseen erilliseen olentoon. Jos kokisin syvää ykseyttä kaikkeen elävään, niin minussa ei olisi mitään mitä voisin verrata . Ei olisi kokemusta mistään toisesta, johon verrata itseään.
 
Häpeä tuntuu liittyvän myös voimakkaasti pelon kokemiseen hylätyksi tulemisesta. Avoimesti oman itsen ilmentäminen nostattaa pelon siitä, että tuleeko torjutuksi tai eristetyksi omassa keskeneräisyydessään. Siihen tuntuu liittyvän myös vahva uskomus täydellisyyden illuusion todellisuudesta. Olen luonut itseeni valtavan paradigman. Järjestä ja logiikasta piittaamatta koen täydellisyyden yhä olevan poissulkevaa. Täydellisyys tuntuu olevan poispäin minusta, ei kohti. Täydellisyys on jotain joka on ulkopuolellani ja tavoittamattomissa. Järkeni osaa loogisesti päätellä, että täydellisyys on sitä, että ihan kaikelle on tilaa ja se juuri tekee kaikesta täydellistä. 
 
Tavoittelen ehdotonta rakkauden kokemista, rajattoman tilan kokemista itsessäni, mutta kun kosketan täydellisyyttä niin löydän itsestäni jotain liikaa ja joitain liian vähän. Rakentamani sisäinen maailmankuvani ei sisällä minua itseäni kokonaisena. Se häpeää kokonaisuutta ja haluaa näyttää vain osia itsestään. Sisimpäni kokee olevansa viallinen ja rikki eheydessään.
 
Taisin juuri hipaista elämisen syvää haastetta ja häpeän ydintä itsessäni. En pysy tasapainossa, jos ilmennän itsestäni vain osia. Energiani kuluu asioiden piilotteluun, eikä kokemiseen ja tutkimiseen. Ehdytän oman luomisvoimani käyttämällä vain osaa itsestäni. Elämän merkityksellisyyden kokemus laimenee, jos näytän vain turvallisesti pinnalla liikkuvaa. Elämässäni on vähemmän sitä mitä todella haluan ja enemmän kaikkea mitä en halua. Olen kuin sammutettu majakka, joka ei täytä tarkoitustaan, ei valaise, ei näytä ympäröivää maastoa muille kulkijoille.  Kun istuu yksin pimeässä luokseni eivät löydä ne ihmiset, jotka innostuvat samoista asioista kuin minä. Päiväni täyttyvät tekemisistä, joilla ei ole minulle merkitystä. Teen työtä, joka ei anna minulle  mitään. Tapaan ihmisiä, joiden maailmankuvasta en pysty ammentamaan tai joista en pidä syystä tai toisesta. En saa kokea kaipaamaani ehdotonta rakkautta, koska minussa on osia, joita en uskalla altistaa rakkauden kosketukselle. Kun olen vähemmän, niin saan vähemmän.
 
En halua olla se aasi, joka kulkee elämänsä jahdaten kepin päässä olevaa alati saavuttamatonta porkkanaa. Mielikuva nostaa minussa esiin vihan kokemusta. Haluan löytää syyllisen. Tunsinko häpeää ennen kuin joku opetti minulle, että minussa on osia ja ominaisuuksia, joita ei saisi olla tai ne ovat vääränlaisia? Tai että minussa on jotain, jota pitäisi olla vähemmän, enemmän tai erilailla? Milloin opinkaan häpeämään omaa voimaani? Milloin löysin itsestäni asioita, jotka halusin piilottaa ja eristää? Miksi aloin luoda häpeän kokemusta itseeni? Milloin opin asettamaan ehtoja ja rajoja olemiselleni sekä onnellisuuden kokemiselle?
 
Sitten vihan kiihottamana minussa syntyy jo raamatullista raivoa; Helvetti maan päällä? Kuka karkotti minut paratiisista? Milloin minä söin hyvän ja pahan tiedon puusta, heräsin alastomuuteni ja häpesin itseäni niin paljon, että verhosin itseni? Miksi minun kuului herätä ykseyden kokemuksesta erillisyyteen? Onko erillisyyden kokemus ainut tapa tiedostaa ja kokea elämä kaikin aistein?
 
Häpeä, pelko, viha ja raivo saivat minussa paljon liikkeelle. Pohjimmiltani olen laiska ihminen, joka mielellään lepäilee miellyttävyysalueillaan ja jonka sormi helposti on itsestä poispäin. Uskomatonta miten paljon helpompaa olisikaan etsiä syyllisiä itsensä ulkopuolelta.  Vahvat ja isot tunteet auttavat minua ponnistamaan irti laiskuuden linnastani ja vievät minua kohti kasvukohtiani.
 
Edelleen häpeä tuntuu epämiellyttävältä. Näen miten häpeä voi rajata mahdollisuuksiani elää täydesti ja nauttien elämän kokemisesta. Kun siedän hetken tätä tunnekokemusta itsessäni. Kun viipyilen häpeän kokemisessa niin häpeä näyttäytyy minulle koko voimassaan. Häpeän kokemus herättää minussa lukemattomia kysymyksiä. Häpeä ravistelee tiedostamiskykyäni. Häpeä avaa minulle uusia ovia itseeni ja ulottuvuuksia toisten ihmisten kohtaamiseen.
 
Olen kohdannut häpeän kokemuksen itsessäni ja olen avannut uuden oven itseeni sekä toisten luo. Häpeä näyttäytyy minulle uutena. Se ei ole enää sama. Enkä saa enää kiinni samasta tunnekokemuksesta, vaikka yritän hakea sitä arvostelemalla ominaisuuksia itsessäni. Häpeällä ei ole nyt otetta minusta, vaan minulla on ote häpeästä. Se on tunnekokemus ja minulla on valta käyttää sitä juuri niin kuin parhaaksi näen. Minulle on annettu vapaa tahto ja valta luoda oma sisäinen maailmankaikkeuteni. Minulla on valta asettaa rajoja itseni ja toisten väliin.
 
Häpeässä viipyily loi lisää tilaa maailmankaikkeuteeni. Ehkä sitä lisätilaa itsessäni voisi kuvata armon lisääntyneeksi kokemukseksi. Armo antaa voimaa sallia ja antaa kaiken olla.  Ihmeellistä, että armon kumppani on häpeä. En olisi löytänyt armon kokemusta itsestäni, jos en olisi tuntenut häpeää. Nyt tunnen lisääntyvää kiitollisuuden kokemusta kehossani. Huomaan myös väsymystä. Tämä tunteiden tunnustelu käy ihan työstä, joten kiitos ja näkemiin tältä erää!

”Optimismi on paras tapa nähdä elämä.”
 
Törmäsin mietelauseeseen, että optimismi on paras tapa nähdä elämä. Onko todella? Hyvinvoinnin luomiseksi on ollut vahvasti tarjolla positiivisuuden näkökulma, sinä ainoana ja oikeana näkökulmana.
 
En ole koskaan oikein pitänyt yhden näkökulman maailmoista. Viihdyn paremmin mahdollisuuksien maailmassa, joissa on tilaa kaikille näkökulmille.  Mahdollisuuksien maailmassa on tilaa myös negatiivisille näkökulmille. Näkökulman laatu ei tee siitä hyvää tai huonoa, vaan sen käyttö ja vaikuttavuus. Negatiivisesta kulmasta katsominen voi olla hyvinkin avartavaa. Ainoastaan positiiviseen näkökulmaan jumittuminen saattaa olla hyvinkin kaventavaa. Elämä on näkökulmakysymys ja positiivisuus on yksi näkökulma muiden joukossa. Uskomuksieni maailmassa uskon moninaisuuden voimaan.
 
Uskon voimamme, henkilökohtaisen hyvinvointimme, syntyvän rohkeudesta ja joustavuudesta testailla moninaisia näkökulmia ja vaihtaa fokusta. Uskon yhteisen hyvinvoinnin kasvavan tuosta samasta lähteestä. Mitä joustavammin pystymme siirtymään näkökulmasta toiseen ja vaihtamaan fokusta, niin sitä enemmän luomme uutta ja tilaa uuden syntyä. Mitä taitavammaksi tulemme näkökulmien testailussa ja fokuksemme siirtämisessä niin sitä enemmän on tilaa mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien väliselle keskustelulle. Silloin olemme liikkeessä, olemme irrottautuneet jo tunnetusta ja lähteneet tunnustelemaan uutta tuntematonta. Tärkeintä on liike, ei liikkeen kauneus ja täydellisyys. Tärkeintä on suuntautua rohkeasti uuteen, keskittyä tekemiseen ja liike sitten asettuu parhaaseen mahdolliseen toiminnan muotoon kussakin hetkessä. Kun ei ole huonompaa tai parempaa toiminnan muotoa, on vain tilanteeseen paras mahdollinen muoto, niin silloin toimintaan käytetty energia on ekologisinta kaikille, itselle sekä ympäristölle.

Katsoin juuri elokuvan, jossa nuori poikanen saapuu esittelemään keksintökilpailuun keksimäänsä Reppurakettia. Tuomari kysyy nuorelta pojalta, että mitä hyötyä keksinnöstä on ihmiskunnalle? Poika vastaa: "Eikö riitä, että se on hauska?" Tuomari kysyy uudestaan, että mitä hyötyä siitä on ihmiskunnalle? Poika vastaa: "Silloin kaikki on mahdollista." Tuomari hämmentyy ja toistaa pojan vastauksen kysymyksenä: "Silloin kaikki on mahdollista?" Poika kertoo tuomarille: "Jos kävelisin ulkona kadulla ja näkisin jonkun lentävän ylitseni reppuraketilla. Ajattelisin, että kaikki on mahdollista." Sitten poika kysyy tuomarilta: "Eikö se olisi inspiroivaa?"

Jos olemme valmiita kysymään ja kuuntelemaan, niin käsityksemme ja ymmärryksemme monenkin asian, tapahtuman, valinnan tai keksinnön hyödyllisyydestä voi mullistua, saada uudet ja laajemmat ulottovuudet.

Mahdottomuuksien maailmassa vaihtoehtoja on hyvin vähän; yksi tai ei yhtään. Mahdottomuuksien maailmassa valoa on vähän, sillä toivo on lähes sammunut. Suuntaa ei näy tulevaan tai se näyttää synkältä maisemalta, jossa ei ole tilaa. Mahdottomuuksien maailmassa on paljon riittämättömyyttä, häpeää, syyllisyyttä, epäonnistumista ja virheitä. Mahdottomuuksien maailmassa valoa on vähän siksi, että fokus on pimeässä. Mahdottomuuksien maailmassa tarinoilla kuvitetaan yhä synkempää maailmaa, jossa vaeltaminen pakahduttaa sydämen ja kulkeminen on raskasta. Kaikesta on vajetta tai kaikkea on liikaa, mutta aina väärässä suhteessa.

Millaista elämä onkaan mahdollisuuksien maailmassa, jossa kaikki on mahdollista? Mahdollisuuksien maailmassa kaikkea on runsaasti ja tarpeeksi, ja aina oikeassa suhteessa. Mahdollisuuksien maailma on toivoa täynnä. Mahdollisia tulevaisuuksia on lukemattomia ja tilaa on paljon kaikelle. Mahdollisuuksien maailmassa on innostusta, ihmettelyä, hämmästelyä ja kokeilua. Mahdollisuuksien maailmassa valon on paljon siksi, että fokus on valossa. Mahdollisuuksien maailmassa tarinoilla kuvitetaan yhä valoisampaa maailmaa, jossa vaeltaminen täyttää sydämen ja kulkeminen on kevyttä. Kaikille on tilaa riittävästi, myös mahdottomuuksien maailmalle. Mahdollisuuksien maailmassa on tilaa myös mahdottomuudelle. Kaikki ovat tervetulleita, arvostettuja ja hyväksyttyjä.

Kaikki lukemattomat maailmat ovat yhtä aikaa olemassa ja ihmiselle on annettu vapaa tahto vaeltaa valintansa mukaisesti maailmasta toiseen ja takaisin. Joskus on mentävä mahdottoman maailman kautta, jotta voi löytää uuden mahdollisuuden oven ja astua sisään johonkin uuteen.

Nappasin fb-keskustelusta joogaopettajani lauseen: "Pala kerrallaan hitaasti edetään, ei kiirettä <3 "

Siinä se on kaikki, ihan koko kauneudessaan. Siis tapa, jolla eletään nauttien elämästä kaikkine puolineen. Elämästä nauttiminen ei ole vain miellyttävien asioiden kokemista, vaan kaiken kokemisen hyväksymistä. Elämästä nauttiminen on itsensä armahtamista. Armo on loputtoman keskeneräisen kasvutarinansa kauneuden kokemista. Armo aukaisee meidät kokemaan hellyyttä, kun muistelemme kasvutarinaamme. Se kasvukohta mikä armottomin silmin katsottuna aiemmin nosti meissä häpeän, syyllisyyden tai riittämättömyyden kokemusta. Se sama kasvukohta armon silmin katsottuna nostattaa meissä suuren hellyyden kokemuksen.

Mikä parasta niin ei ole kiirettä mihinkään. Sillä ei ole mitään missä tulla valmiiksi tai päästä perille. Olemme aina aloittelijoita ja keskeneräisiä, sillä kasvu on päättymätön tarina. Sinä et ole valmis koskaan, et edes kuoleman hetkellä. Kuolemankin hetkellä voit olla vain valmis kohtaamaan seuraavan kasvupisteen.

Jos päätät tänään tai olet jo päättänyt, että minä olen valmis ja elämä on nyt nähty, niin ei kasvusi ole ohi. Sinä vain olet sulkenut itseltäsi näköaloja, mahdollisuuksia, vaihtoehtoja. Sinä olet vain pienentänyt tilaasi olla, elää ja hengittää. Sinä olet päättänyt olla vähemmän kuin olet.
Silti kaikki on hyvin. Silti ei ole kiirettä, sillä elämä tapahtuu koko ajan ja se kutsuu sinua koko ajan tanssiin mukaan. Elämän avoin tanssiin kutsu on koko ajan voimassa. Elämä odottaa alati, että uskallat tarttua sen ojennettuun käteen ja antautua tanssille. Saa tulla arasti. Saa tulla salaa. Tule juuri sellaisena kuin olet. Tule juuri niin pienesti kuin pystyt.

Sinä olet aina tervetullut. Sinulle on aina paikka täällä. Sinua on odotettu. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet.
​
Joskus rohkeista avosydämisistä lapsista kasvaa arkoja aikuisia. Saa olla arka, jotta voi taas kasvaa rohkeaksi.

Nautin nuotion hehkusta pimenevässä lokakuun illassa. Tähdet alkavat heräillä tummenevalla iltataivaalla. Olo on raukea pimenevän päivän illassa. Istun vielä yksin nuotiopiirissä. Kuulen ystävieni lähenevät askeleet ja muistan, että miten yksinäisyyskin on vain itseluotu olotila sisällämme. Muisteluni pysähtyy tassujen helliin kosketuksiin olkapäilläni. Karhupiirimme on jälleen koolla ja karhuterapia voi alkaa.

Uppo-Nalle ja Nalle Puh istuutuvat karhupiiriin ojentaen tassunsa kohti nuotion hehkua. Karhuherrat nyökkäävät kohteliaasti asettuessaan paikoillen ja Puh lausuu avaussanat: "Hunajaista lokakuista iltaa! Mikä oli hunajaisin löytösi tänään?"

Suljen hetkeksi silmät, huokaisen ja tunnustelen päivän hunajaisia löytöjä. Tunnustelen päivässä koettua kehossani. Ensin huomaan kehossani väsymyksen tunnetta. Väsymyksen kokemus kertoo, että tänäänkin minussa on ollut paljon liikkeellä. En kutsu tätä liikettä muutokseksi. Muutos -sanassa on minulle pakon makua.  Muutos maistuu karvaalta ja sen haluan sylkäistä ulos.

Sanojen kanssa kannattaa olla valpas, sillä sanoilla on kummaa voimaa. Kannattaa kuulostella miten sanat vaikuttavat itseen, mitä sanoillaan luo hetkiinsä ja omaan ilmakehäänsä, jota hengittää. Arjen eri ympyröissä kannattaa olla valppaana sen kanssa mitä omaan ilmakehäänsä päästää. Vastuu on itsellä siitä, että miten raikkaana oman ilmakehänsä arjen kiemuroissa pitää. Hellästi, mutta napakasti määritän oman ilmakehäni rajat ja sanon saasteille EI-kiitos.

Nimitän tätä liikettä itsessäni uudistumiseksi, oman itsen uudelleen luomiseksi kussakin kuluvassa hetkessä. Sitä voisi sanoa myös kasvuksi, mutta siinäkin sanassa on minulle hiukan liikaa tavoitteisuutta, joka luo suorittamisen kokemusta ja sitä kautta jälleen kokemusta pakosta. Pakon kokemus taasen vaikeuttaa hengittämistä, koska pakon edessä joudun rajoittamaan itseäni,  hengittämään pienemmin ja olemaan vähemmän.

Uudistuminen tuntuu hyvältä sanalta. Uudistumisessa on liike-energiaa; energiaa kuluu ja energiaa luodaan. Uudistumista tapahtuu aina, ihan vain hengittämällä olemisen tilassa, ei-tekemisen tilassa. Uudistun, vaikka vain olisin ja vain  hengittäisin. Kuten ilta vaihtuu yöksi ja yö aamuksi. Tai kuten kesä taipuu syksyyn, vaikken ikinä tekisi yhtään mitään tai tekisin mitä tahansa. Suorittamiseni määrästä riipumatta vakiona pysyy se tekijä, että syksy saa, kun aika on.Luonto syklisessä viisaudessaan on suuri opettaja. Luonto jaksaa kerrata ja kerrata odottaen hellän kärsivällisesti oppilaansa avautumista sille mitä on. Heti olokin helpottaa, kun päästää irti siitä mikä oli ja aukeaa sille mitä on.

Illalla nuotiopiirissä yhdessä karhujen kanssa on hyvä tunnustella ja kuunnella kehoansa, että missä ollaan nyt ja mitä seuraavaksi. Väsymyksen kokemus on kehon kertomusta siitä, että tänäänkin uudistumista on tapahtunut. Eli töitä on tehty ja nyt on kiitoksen sekä palautumisen vuoro. Kehossa on jatkuva vuoksi ja luode, eikä ole kannattavaa sivuuttaa oman kehonsa vuorovesien viestejä. 

Nyt olen asettunut kehooni, kotiini,  ja alan pohtia Puhin tervehdystä; mikä oli hunajaisin löytöni tänään?

Vastaus löytyikin jo silloin kun asettauduin tunnustelemaan kehoani. Hunajaisin löytöni oli tänään hetkessä hengittäminen ja oman ilmakehän arvostamisen merkityksellisyys sekä vaikuttavuus kaikkeen olemiseen ja toimintaan. Sen kokeminen, että miten ilmakehäni tila määrittää hyvinvointiani, kohtaamiskyvykkyyttäni tai toimintakykyäni kussakin kuluvassa hetkessä.

Kun hengitin itseeni tänään lokakuista valoa, tuoksua ja rytmiä niin tuumin, että jos olisin jumitakertunut toukokuun valoon, tuoksuun ja rytmiin, niin en voisi hengittää sisääni sitä mitä on tässä hetkessä. Jos mieleni olisi rakentanut uskomuksen, että vain toukokuun valossa, tuoksussa ja rytmissä voin olla onnellinen, niin nyt olisin sokea lokakuun valolle ja kaipaisin palavasti jotain jota ei ole tässä ja jota ei ole olemassa. Enkä voi hengittää sitä mitä ei ole. Siinä sitä sitten olisi taas itseluotu kärsimyksentila.

Karhuherrat nyökkäilevät hymyillen ja vuorostaan Uppo-Nalle kohteliaasti lausuu: "Hengittäminen on tärkeää myös pienille karhuille ja ilmaston korjaantuminen alkaa aina oman ilmakehän arvostamisesta."