Pukuleikit oman itsen ilmentämisen ja kauneuden huomaamisen tukena...

Muutosleikit ja pukuleikit ovat olleet aina se minun juttuni. Omat pukuleikkini aloitin, kun opin pukemaan itse, noin kolmen vuoden ikäisenä. Pukuleikkiurani alussa sain äitini välillä raivokohtausten partaalle.

Ensinnäkin pukeutuminen kesti, koska toimin "minä itse" -periaatteella. Kukaan ei saanut puuttua pukeutumiseeni, sillä kukaan muu ei tiennyt miltä minusta tuntuu sinä aamuna ja mikä on paras yhdistelmä tuohon tunnekokemukseen. Toisekseen vaihdoin asua monta kertaa päivässä, koska luonnollisesti oma tunneilmastoni muuttui päivän mittaan ja niin vaihtuivat sitten asukokonaisuudetkin. Äitini myös lakkasi varhain hankkimasta minulle vaatteita, koska en suostunut pukeutumaan niihin, koska minusta näyttivät rumilta ja tuntuivat inhottavilta. Minun piti itse koskettaa, nähdä, haistaa ja tuntea vaatteet päälläni, eikä kukaan muu voinut tehdä sellaista puolestani. 

Yhäkin pukeudun täysin fiilisperiaatteella ja vääräntuntuisissa vaatteissa ei voi olla, eikä toimia. En ole kiinnostunut vain muodista ja tyylistä, vaan siitä miten koen ja onko pukeutumiseni linjassa sen kanssa mitä tunnen ja tukeeko pukeutumiseni parhaalla mahdollisella tavalla mielentilaani. Pukeutuminen ilmentää sitä mitä olen kussakin hetkessä, missä menen ja mitä tarvitsen kuhunkin hetkeen. Pukeutuminen antaa voimaa, iloa, suojaa, turvaa, lepoa - kaikkea sitä mitä juuri siinä hetkessä tarvitaan. Pukeutuminen on myös tapa kunnoittaa muita ihmisiä ympärilläni ja paljon muuta. 

​Vanhempana opin hieman häpeämään tätä pukuleikkimisen ominaisuuttani, koska sitä nimitettiin jostain näkökulmasta pinnalliseksi ja turhamaiseksi. Se voi olla sitäkin, mutta minulle se on mitä suuremmissa määrin tapa näkyä suhteessa itseen, toisiin ja erilaisiin tilanteisiin. Kun olen esim. väsynyt niin saatan piiloutua vaatteisiin tai luoda pukeutumisen värien kautta voimaa päivääni. 

Luonnollisesti olen aina ollut kiinnostunut siitä miten muut ihmiset näkyvät pukeutumisellaan ja mitä kertovat siten itsestään kuluvassa hetkessä. Olen huomannut, että moni arastelee näkyä ja ilmentää itseään. Itsensä ilmentämistä voi harjoitella pukeutumisen ja pukuleikkien kautta, ja sitten laajentaa sitä ihan kaikkeen omaan olemiseen ja tekemiseen.

Olen huomannut miten joissain elämän tilanteissa on haastava nähdä itsessään tai missään kaunista, ja kauneuden näkemistä voi myös harjoitella pukuleikkien kautta. Pukeutumisen ja ulkoisen kautta voidaan nähdä oma itse uusin silmin, jotenkin toisin ja löytää kauneutta itsen kautta. 

Olen vakuuttunut siitä, että sisäisen kauneuden ilmentäminen ulkoisesti on voimaannuttavaa. Kun on lupa olla oma itse ja ilmentää sitä kaikessa, se vahvistaa, voimistaa ja eheyttää sisintäkin. Kaikki ulkoiset pintakerrokset ovat heijastusta sisältäpäin. Kaikilla on lupa loistaa kokonaisena ja juhlien sitä kehoa, jonka kautta saamme kokea elämää.

Jokainen ihminen on kaunis ja ainutlaatuinen sellaisena kuin on, joskus se on helpompi huomata ja muistaa, kun näkee itsensä peilistä toisen silmien kautta.

Kun on valmis luopumaan etsimisestä, niin alkaa löytää ja tarvittava saapuu ja saadaan ajallaan. Oikeat ihmiset kohdataan. Toiminta on kohti ja luokse, ei poispäin. Rinnalla, ei vastakkain. Yhdessä, ei erikseen. Yksin, ei yksinäinen.
 
Kun on valmis luopumaan tietämisestä, niin alkaa vihdoin  huomata. Tilanteet avautuvat ja ratkeavat parhaalla tavallaan. Enää ei harhauduta opettamaan oikeata ja väärää, julistamaan totuuksia ja tuomitsemaan. Kun totuuksia ei enää ole, niin ammennetaan omasta totuudellisuudesta, eikä astuta itsestä sivuun. Aitoudesta käsin, oman voiman keskiössä, ei sivussa. Ratkaisuja on runsaasti ja toiminta on joustavaa, kun ennakkoon tietäminen ei rajaa pois vielä huomaamattomia mahdollisuuksia ja parhaalla on vihdoin tilaa toteutua muotojen runsautena.
 
Kun lakkaa kysymystä miksi, niin alkaa ymmärtää miten. Hyödystä tulee seuraus, ei tavoite. Paras mahdollinen voi tapahtua, kun ollaan liikkeessä ja tapahtumia ei lukita.  Luovuus virtaa synnyttäen ennen kokematonta ilman rajaavaa ennakkotietämistä.
 
Kun keskittyy kaikessa ilmentämään sitä mitä on todella, löytää olemisen vapauden suhteessa itseen, toisiin ja tapahtuvaan. Kehosta tulee väylä kokea ja ilmentää sitä mitä todella on. Kehon viestit ovat lahja, eivät tunteita joista halutaan eroon tai sairauksia, jotka pitää parantaa. Kaikki tarvittava on jo olemassa, eikä mitään tarvitse korjata. Kiltteys itseä, omaa kehoa, koettua ja tapahtuvaa kohtaan on myötäelämistä, ei miellyttämistä.
 
Kun on valmis luottamaan siihen mitä on. Kun on valmis keskittymään siihen miten on suhteessa siihen mitä on, niin asiat tapahtuvat yli ajan. Aika lahjoittaa kokemisen ja muistot koetusta. Ajan yli aika lahjoittaa ymmärryksen koetusta.
 
Kun on valmis ilmentämään aitoa itseään kaikessa suhteessa itseen, toisiin ja tapahtuvaan, niin voi luopua itsensä selittämisestä. Se riittää, että on ja ilmentää sitä mitä on. Heikkouksista löytyvät vahvuudet ja herkkyydestä voima.
 
Aidon itsen ilmentäminen on vapautumista henkilökohtaisesta historiasta ja kaikista niistä tarinoista mitkä ovat olleet selityksiä itsestä. Aitoudesta ja totuudellisuudesta käsin lahjoitetaan itselle se elämä jonka aina halusi kokea.

Sain lahjaksi kysymyksen joka voi avata arjen kokemista uudella tavalla ja auttaa unohtamaan hetkeksi valinnan vain oikean ja väärän, tai hyvän ja huonon kautta. Valinnat vain oikean ja väärän kautta, tai hyvän ja huonon näkökulmasta, saattavat jäykistää omaa toimintaa ja vähentää siten arjen toimintakykyä sekä hyvinvoinnin kokemusta.

Miten valitset ja mitä valitset, jos valitset ilon kokemuksen kautta ilman arvostelua ja vertailua?

Mitä jos valitset itseltäsi kysyen:

• Lisääkö tämä ajatus ilon kokemusta?
• Lisääkö tämä uskomus ilon kokemusta?
• Lisääkö tämä valinta ilon kokemusta?
• Lisääkö tämä tekeminen ja toiminta ilon kokemusta?
• jne...

Miksi ajattelisit, uskoisit ja tekisit mitään mikä vähentää ilon kokemusta?

Mitä pahimmillaan seuraa siitä, että koet iloa valintojesi kautta? Ilon kokemuksista koostuva elämä tai jotain vielä pahempaa? Onko vaarana, että elämästä tulee liian ilon täyteistä?

​Uskotko, että ilon kokeminen on menestyksen vastakohta? Onko ilon menetys menestystä?

Olisiko elämäsi kannalta katastrofi, että elämäsi muistokirjoitus alkaisi ja päättyisi sanoihin: "Hän iloitsi elämästä." ja jättäisit elämäsi menestyksen arvioinnin jälkeen jäävien vastuulle.

Perjantaista aamupöhinää sateen innoittamana: ITSELLENI JA ITSESTÄNI
 
Eilen aamulla kirjoittelin siitä mikä on itselleni tärkeää ja kerroin miten elämäni merkityksellisyys aukeaa siinä kohtaa, kun löydän itselleni uudenlaista.
 
Tänään huomasin, että ehkä jopa tärkeämpää on kerta toisensa jälkeen itseni uudelleen löytäminen.
 
Huomaan, että kaikki haluamani kasvaa ja lisääntyy elämässäni, kun yhä uudestaan kykenen näkemään itseni uusin silmin. Kun kykenen huomaamaan miten ihan kaikella on ollut tarkoituksensa. Usein itsensä uudelleen löytäminen tapahtuu vain ajan yli, joten itsestään uuden huomaaminen vaatii luottamusta siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Toisin sanoin, ihmisenä kasvu on luottamusta siihen, että elämä kantaa elämän tapahtuessa meissä, eikä meille.
 
Arjen kaikkien haastavimmissa hetkissä on joskus vaikea muistaa, että tälläkin nyt tiukalta tuntuvalta hetkeltä on tarkoituksensa. Oman kasvun kannalta haastavissa tilanteissa saattaa käydä hetkellisesti niin, että tunteet ottavat vallan ja vievät sivuun omasta keskiöstä. Näissä hetkissä koetut tunteet alkavat hallita olemista ja kuluttavat käytettävissä olevaa energiaa, ja tasapaino horjuu.
 
Haastavissa tilanteissa saatamme puolustaa horjuvaa tasapainoamme hyökkäämällä toisia kohden tai syyttämällä olosuhteita. Kunnes muistamme, että toiset ihmiset ja olosuhteet vain auttavat paljastamaan sen millaisia itse todella olemme. Kunnes muistamme, että vain "minä itse" vastaa siitä miten reagoi olevaan ja tapahtuvaan, vain "minä itse" on vastuussa siitä miten on suhteessa siihen mitä todella on.
 
Kuitenkin kaikki tuo, itsestä sivuun ajautuminen ja tasapainon horjuminen, kuuluvat kasvuun. Kasvaminen tapahtuu kokemalla. Elämä harjoittaa meitä lakkaamatta kunnes elämä päättyy alkaakseen uudelleen.
 
Elämä tarjoaa parastaan; loputtomasti mahdollisuuksia löytää itsensä uudelleen joka hetkestä, jopa niistä kaikkein vaikeimmista. Ajan yli avautuu lahjana ymmärrys siitä mitä kaikkien vaikein avasi itsestä ja itselle.
​

"Jokaisessa uudessa aamussa on riskinsä. Jos alkaa tietää asioita ja olemaan oikeassa, niin on riski, että alkaa opettamaan muita ja sitten ollaankin jo tekemässä työtä. Kun jostakin asiasta tulee työ, niin hyötyönäkökulmat alkavat haastaa oman kyvyn toimia oman sisäisen äänen mukaan." 
-muutosvälittäjä

OIKEASSA OLEMISESTA OMAN TOTUUDEN, "MINÄ ITSEN", ILMENTÄMISEEN SUHTEESSA TOISIIN
 
Oletko totuudellinen vai aina oikeassa?
 
Totuudellisuus ei ole oikeassa olemista. Totuudellisuus ei ole ulkoa tulevan noudattamista. Totuudellisuus on aitoa oman itsen ilmentämistä, oman sisäisen totuuden mukaisia valintoja.
 
Totuudellisuus on avoimuutta ja sen kohtaamista mitä on tai minkä kykenee huomaamaan. Totuudellisuus on vastuuta omasta kokemuksellisuudesta ja oman kokemuksellisuuden riippumattomuutta olosuhteista ja tilanteista. Totuudellisuus on tietoisuutta siitä, että jokainen kokemus on oman todellisuuden heijastusta, eikä olosuhteiden luomaa tai jonkun toisen aiheuttamaa. Ei olemassa ketään toisia, jotka ovat syyllisiä "minän" kokemaan. "Minä" valitsee itse suhtautumisensa toisiin ja siihen mitä tapahtuu.
 
Totuudellisuus on tietoisuutta siitä, että "minä itse" luo elämän ja vastaa siitä millainen on minän kokemus arjesta, toisista ihmisistä, tilanteista, tapahtuvasta. Olosuhteet ja toiset ihmiset eivät luo ihmisen "minuutta", mutta auttavat paljastamaan todellisen ihmisestä.
 
Ihminen, minä itse, valitsee itse joka hetki mitä haluaa sisällään ravita. Ihmisellä on antaa itsestään sitä mitä hän on itsessään ravinnut ja kasvattanut. Ihminen heijastaa ulospäin vain sitä mitä hänellä on sisällään.
 
Se miten "minä itse" suhtautuu toisten ihmisten sanoihin, ajatuksiin, valintoihin, tunneilmaisuun, tekoihin ja tekemättä jättämisiin, se kertoo "minä itsen" sisäisestä maailmasta, eikä ulkoisesta.
 
Jos vihaan vastaa vihalla, viha on "minä itsen", ei toisen. Jos rakkauteen vastaa rakkaudella, rakkaus on "minä itsen", ei toisen.
 
Jos vihaan vastaa rakkaudella, rakkaus on "minä itsen", ei toisen. Mutta rakkaudella vastaaminen on päätös lopettaa vihan ravitseminen.
 
Ei ole oikeassa tai väärässä olemista. On vain tietoisuutta siitä millaista elämää haluaa luoda, mitä haluaa kasvattaa ja ravita omassa maailmankaikkeudessaan.
Ihmisten elämä muodostuu kaiken aikaa loputtomista rinnakkaisulottuvuuksista moninaisissa maailmankaikkeuksissa. Millainen on sinun maailmankaikkeutesi?
Joka hetki voit valita millainen on päiväsi ja elämäsi. Joka hetki voit valita miten viihdyt työssä, kotona ja suhteessa toisiin ihmisiin. "Minä itse" vastaan ihmisen elämän viihtyvyydestä, eivät ne toiset tai olosuhteet.
 
Elämä ei ole saavutus, jonka päässä odottaa palkinto. Elämä on matka ja jokainen "minä itse" vastaa siitä millainen on oma elämä.
 
Miten suhtautua jatkossa elämään siten, että ravitsee sitä mitä haluaa lisää, eikä sitä mitä ei halua sisälleen säilöä kasvamaan?
 
Sisäinen muutos voi alkaa siitä, että hymyilee hymyttömälle.

​KILTTEYS on mietityttänyt minua viime aikoina. Ihmiset tuntuvat olevan huolissaan siitä, että joku on liian kiltti.
 
Voiko olla liian kiltti?
 
Ehkä jotkut luulevat, että kiltteys on osoitus toisen ihmisen tyhmyydestä tässä kovassa maailmassa. Ehkä jotkut ajattelevat, että kiltteys on arkuutta ilmentää omaa itseään.
Jos kiltteys tarkoittaa toisten miellyttämistä oman itsen yli, niin kyllä, silloin ihminen voi olla liian kiltti.
 
Kiltteys voi olla myös tietoinen valinta, eikä kyse ole silloin toisten miellyttämisestä yli oman totuuden, omien sisäisten totuuksien ja arvojen.
 
Tietoinen kiltteyden valinta vaatii lujaa tahtoa. Kiltteys voi olla vahva päätös suhtautua elämään siten, ettei anna tilaa itsessään kovuudelle, vihalle ja katkeruudelle. Kiltteys voi vaatia lujaa luonnetta valita rakkaus siinäkin kohtaa missä sitä voi olla vaikea havaita suhteessa toisiin ihmisiin ja tapahtuvaan.
 
Kiltteys ei tarkoita rajattomuutta, vaan vahvoja rajoja ja tietoisia valintoja sen suhteen millaista elämää haluaa luoda.
 
Kiltteys on päätös nauttia siitä mitä on, eikä valittaa siitä mitä ei ole.
 
Toisten miellyttämisellä on rajansa, ja todellisella kiltteydellä ei ole mitään tekemistä toisten ihmisten miellyttämisen kanssa.
 
Vaikeinta voi olla kiltteyden valinta kerta toisensa jälkeen, kun huomaa toisten ihmisten pitävän sitä tyhmyyden tai rajattomuuden osoituksena.
 
Aidosti kiltti kävelee pois niistä tilanteista ja suhteista missä kiltteydelle ei ole tilaa.
Rakkaus jää kasvamaan sinne missä sille löytyy sijaa.

​Aamupöhinöitä... eli ajatuksen haituvia heräävässä aamussa: MUUTOS ON SIINÄ KUN PÄÄTÄT HYMYILLÄ HYMYTTÖMÄLLE
 
Usein juuri aamulla muistan kuulemani kysymykset tai tietoisuuteeni nousevat kysymykset. Tänään valoa odottellessa nousi mieleeni kysymys: "Mistä kirjoitat?" Vastaus lähtee hieman kaukaa, mutta malttakaa pysyä tarinassa mukana ja ehkä löytyy vastaus myös kysymykseen mistä kirjoitan.
 
Näin eilen antikvariaatin ikkunassa Juhani Hyppäsen kirjan: "Hullu työtä tekee" ja räjähdin spontaaniin nauruun kävellessäni "töihin".
Nauroin sitä miten olen muuttunut tai palannut vihdoin omaksi itsekseni, sellaiseksi kun lapsena olin.
 
Lapsena tein paljon kaikenlaista, siksi koska tein ilman mitään järkevää syytä. Lapsena tein myös paljon kaikenlaista, koska äiti, isä tai opettaja käski. Koskaan en kuitenkaan ajatellut tekeväni työtä siitä mitä tein. Koskaan en ajatellut, että jokin yksittäinen tekemäni asia määrittelisi minuuttani suhteessa itseeni tai muihin.
 
Olen ajatellut lapsesta asti olevani hyvällä tavalla hullu, sellainen elämän hullu, joka nauttii siitä mitä on ja olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisesta uudesta tai itselleni uudenlaisen löytämisestä. Siinä on jotain ihmeellistä, kun kerta toisensa jälkeen saa itsensä yllättymään siitä miten ei tiennyt tätäkään, eikä oikeastaan mitään. Siinä on jotain kovin merkityksellistä, että elämä itsessään voi monimuotoisuudella hämmästyttää yhä uudestaan ja uudestaan.
 
Olen aina ollut sellainen tutkimusmatkailija, joka uutta löydettyään jatkaa jonkin uuden löytämistä. Jostain näkökulmasta ehkä lyhytjännitteinen innostuja, joka ei tee mitään loppuun. Hienointa on se, että näitä näkökulmia ihmisenä olemisen ominaisuuksiin löytyy loputtomasti ja siitä minä kirjoitan.
 
Minä kirjoitan ihmisenä olemisen osasta, tai lahjasta. Kirjoitan siitä miten ehkä onnensa voi löytää jokaisesta hetkestä, kun on valmis. Kirjoitan siitä miten jokaiseen ihmisenä olemisen ominaisuuteen ja kokemukseen löytyy lukemattomia näkökulmia. Kirjoitan siitä miten kaikesta voi oppia ja kasvaa, kun on siihen valmis. Kirjoitan siitä miten olla onnellinen suhteessa itseensä ja toisiin. Kirjoitan siitä miten elämän onni ei ole vain positiivisia tunteita, vaan kaikkien tunteiden kuuntelua ja kohtaamista. Kirjoitan siitä miten keho viestii ja miten kuunnella. Kirjoitan siitä miten jokainen voi nähdä rumassa kaunista ja kauniissa rumaa; nähdä kaiken kerralla.
 
Elämä koostuu loputtomista näkökulmista ja ihmisen tehtävä on valita ne näkökulmat, jotka luovat sen elämän, jonka aina halusi itselleen, ja suhteessa toisiin.
 
Siitä kaikesta minä kirjoitan. Minä nimitän sitä usein muutokseksi. Muutos sisälläsi voi käynnistyä siitä hetkestä, kun päätät hymyillä hymyttömälle, tehdä jotain toisin.

Kuin ihmeen lailla, jotkin hetket kirkastavat ja vahvistavat sitä minkä kokee omaksi totuudekseen tässä elämässä ja totuudeksi tästä elämästä. Yhtä äkkiä tunnistaa selkeästi, että tämä on totuuteni ja että elämässä on kyse juuri tämän oman totuuden tunnistamisesta. Totuus ei ole oikeassa olemista, vaan oman itsen tunnistamista suhteessa ihan kaikkeen. Kaikki on toisin kun oikeassa olemisen tieltä astuu oman totuuden kokemiseen.
 
​Tarkoituksena ei ole tulla joksikin tai olla jotain enemmän tai vähemmän. Tavoitteena ei ole sopeutua toisten totuuksiin, vaan tunnistaa omansa. Yksinkertaisesti kyse onkin siitä, että on se kuka on ja tekee asioita siten kuten tekee. Kyse ei ole paremmaksi tulemisesta, oikeassa olemisesta tai jonkin saavuttamisesta.
 
 Näissä selkeissä hetkissä sitä nöyrästi toivoo, että tämä hetkessä koettu selkeys toteutuisi kaikissa omissa arjen valinnoissa ja suhteessa toisiin.
 
 Sitä toivoo, ettei enää astuisi itsestään sivuun, syrjään tai pois päin siksi, ettei rohkene olla omassaan ja elää omastaan; ilmaista itsen kautta koettua.
 
 Sitä toivoo, että uskaltaa elää oman elämänsä itsensä kautta, eikä toisten totuuksien.
 
Sitä toivoo, ettei jatkossa kuljettaisi mukanaan turhaa syyllisyyttä siitä miten ei täytä toisten odotuksia, sovi uskomuksiin, mahdu ulkoisiin mittoihin ja sopeudu rajallisiin maailmankuviin.
 
Sitä toivoo, ettei jatkossa kantaisi kehossaan menneessä ilmaisematonta, jolla on vähentänyt oman elämän kokemisen ja ilmaisun tilaa.
 
Sitä toivoo, ettei enää yrittäisi olla pienempi ja hiljaisempi, näkymätön. Sitä toivoo, että tästä alkaen uskaltaisi hengittää syvään ja sukeltaa niin syvään kuin ikinä tahtoo, ja vieläkin syvemmälle. Hymyillä rauhoittavasti ja sanoa: "Syvyys on suhteellista, siksi kukaan ei voi sukeltaa liian syvälle."
 
 Kun elämässä ei ole kyse enää jatkuvasta sopeutumisesta tai saavuttamisesta, vaan itsen kautta elämän ilmentämisestä, niin menneessä koetut rajoitteet ja tavoitteet häviävät.
 
Rajoitteista ja tavoitteista vapaana avautuu tila. Tila, jonka voi täyttää kaikella sillä minkä kokee lisäävän tilan tuntua, vapautta olla sitä mitä on, vapautta lentää niin korkealle kuin ikinä uskaltaa, vapautta juurtua kovimpaankin peruskallioon ja jäädä ikiajoiksi paikoilleen osaksi autiointakin maaperää.
 
Kun oma elämä alkaa täyttyä tilan tunnusta, niin kaikki alkaa vaikuttaa mahdolliselta ja arki kaiken aikaa avautuvalta ihmeeltä.
 
Vapaus on tunteiden kohtaamista, kokemista ja oman koetun puoleen kääntymistä. Hyvä elämä ei rakennu oikeasta tai väärästä. Hyvä elämä ei ole vain positiivisten tunteiden ilmaisua tai negatiivisten tunteiden kokemattomuutta. Vapaus on tilaa kohdata ja kokea tunteet ilman oikeata tai väärää. Vapaus on tilaa jakaa kokemaansa olematta oikeassa, jakaa aitoa koettua ja ilmentää sitä oman ainutlaatuisen itsensä kautta.
 
 Vapautta on tietää, ettei tiedä. Tieto ei ole enää itsessään edes kovin kiinnostavaa. Kaikki alkaa aueta, kun ymmärtää ja ymmärryksen kokemus vapauttaa jälleen ihanaan tietämättömään.