Elämässä ei ole ikärajaa, on vain elämää

Aloitan tästä, matkan varrella on kaikenlaista ja lopuksi päädytään jotenkin otsikkoon. Tervetuloa tarinan matkaan, jossa vaellamme lapsen roolia puolustaen ja ehkä vähän tönien meissä olevaa  jämähtänyttä aikuista. Rakkaudellista tönimistä, mutta tavoitteena saada jämähtänyt energia meissä aikuisissa liikkeeseen.
 
Mielipide: Sukupuoliroolit ja niihin liittyvät keksityt rajoittavat tapasäännöt saisivat pysyä aikuisten omina ja pään sisäisinä ongelmina, amen. Aikuisilla on taipumusta luoda henkilökohtaisista maailmankuvatotuuksistaan ongelmia ja rajoitteita. Sankarilapsi sisälläni huutaa: Aikuiset, näpit irti lasten päistä! Olen ollut joskus lapsi ja tämän kokemukseni osalta olen uskottava asiantuntija, jolla on äänioikeus tässä asiassa.
 
Usein aikuisten maailmassa  tiede on uskottavampaa todellisuutta kuin kokemuksellisuus. Minulle tiede on edelleenkin vain yksilön tai ryhmän mielipide/subjektiivinen havainto, joka todistetaan tieteeksi keräämällä tuloksia, jotka tukevat  ennalta päätettyä ”totuutta”.  Totuutta, joka on totta  tietyissä olosuhteissa, tietyllä hetkellä ja tietyillä taustaoletuksilla sekä rajoituksilla kunnes taas toisin todistetaan. Minusta ei ole  kannattavaa vertailla kokemuksellisuuden tai tieteen uskottavuutta, ei ainakaan tässä kohtaa. Tiede ja kokemuksellisuus voivat toimia hyvässä yhteistyössä kunnes alkavat rajaamaan mahdollisuuksia toisiltaan tai luomaan esteitä toisilleen. Totuus kokemuksena ja tieteenä ovat minulle totta silloin, kun ne eivät ala rajoittamaan ja estämään luovaa toimintaa, elämän monimuotoisuutta, eteenpäin vievää liikettä tai toistemme hyvinvointia.
 
Asiaan. Aikuisten luomat  sukupuoleen liittyvät tapasäännöt ovat esimerkki siitä miten aikuiset tekevät ongelmia asioista, jotka eivät ole ongelmia. Aikuisilla on valtava  halu puuttua ja sekaantua asioihin, joihin ei ole tarvetta puuttua. Tai korjata asioita, joissa ei ole mitään korjattavaa. Aikuisilla on valtava halu muuttaa toisia siten, että muut sopivat nätisti heidän uskomuksiinsa siitä mikä on oikein tai hyvin. Ne ovat aikuisten henkilökohtaisia maailmankuvatotuuksia, joista ei pitäisi tehdä lasten ongelmia. Eikä muiden aikuistenkaan ongelmia.
 
Asiaan. Paras ensimmäinen ihmisystäväni oli hiekkakasan Esa. Miksikähän äiti ei ymmärtänyt huolestua kun halusin samanlaiset saappaat kuin Esalla tai lisää pikkuautoja leikkeihimme? Äitini vain iloisesti osti minulle samanlaiset saappaat ja lisää pikkuautoja, eikä muistanut kertoa, että autot eivät olleet tyttöjen juttuja tai etten voi käyttää ”poikien” saappaita. Miksiköhän olin vain onnellinen, enkä ajatellut, että onpa minulla huono äiti,  kun ei muistattanut minua siitä, että olen tyttö ja millainen minun pitäisi olla? Hämmentävää, eikö?
 
Lapsena en miettinyt koskaan olenko tyttö tai poika. Minä olin, ja Esa oli. Sukupuoli ei ollut olennaista yhteistyömme ja vuorovaikutuksemme kannalta. En edes tiennyt mikä on sukupuoli. Enkä osannut ajatella, että leikki on yhteistyötä tai vuorovaikutusta. Meillä oli Esan kanssa tärkeämpääkin tekemistä. Esim. kippiautolla hiekan siirtäminen kasasta A, kasaan B tai voimien koettelu tavoitteena hiekkakasan  valtius. Ja niin se meidän homma eteni joustavasti ja tavoitteet saavuttaen.
 
Oli meillä myös konflikteja, mutta niihin ei jääty kiinni. Kun Esa löi minua lapiolla niin äiti ei kertonut, että pojat eivät lyö tyttöjä lapiolla tai tytöt eivät puolustaudu puremalla poikaa poskeen. Saatiin molemmat torut tasapuolisesti ei suotavasta käytöksestä eli tappelusta. Meitä ei tuomittu, vaan huonokäytös, joka ei liittynyt millään tavalla ominaisuuksiimme ihmisinä. Opittiin yhdessä tekemisen sujuvuudesta, osattiin olla noloina, pyydettiin anteeksi toisiltamme ja sitten jatkettiin tärkeitä askareita, joita hiekkakasalla riitti.
 
Suosittelen toimintamallin kopioimista myös aikuisten ympäristöihin esim. työpaikalle tai  parisuhteisiin. Tosin meidän hiekkakasalla ei ollut myöskään työpaikka- tai parisuhderooleja  Esa ei ollut alaiseni, enkä minä johtaja. Me tehtiin yhdessä sitä mitä tarvittiin, eikä siihen tarvittu organisaatiokaavioita. Joskus meitä oli hiekkakasalla enemmänkin, mutta edelleen kukaan ei kaivanut taskustaan esiin Power point –kalvoja, joissa olisi ollut vuokaavioita toimintamalleista hommien hoitamiseksi. Se laittaa vähän miettimään aikuisten vaikeita kuvioita. Tosin osa meistä aikuisista saa palkkansa tuollaisesta työstä tai aika moni. Ehkä on meille vähän herkkä aihe.
 
Eteenpäin. Lapsena minun maailmassani oli rajattomasti tilaa ihan kaikelle ja kaikille. Aikaa oli rajattomasti kaikkeen ja tilanteen mukaan valittiin tarvittavat roolit. Minä olin Tarzan, Peppi tai Leijona ja kaikkea muutakin mahdollista. En minä miettinyt onko Tarzan mies, Peppi tyttö tai Leijona tyttöpoika. Tarzan oli Tarzan., Peppi oli Peppi ja Leijona oli edelleen Leijona. Kaikkia tarvittiin tilanteesta riippuen ja kaikille oli tilaa.
 
Hassua miten aikuisena aika on rajoitteista ja ajan hallintaan tarvitaan kelloa, kalenteria ja kaikenlaista sovellushärpäkettä. Siitä huolimatta aina on kiire, sillä se on tärkeätä tai se kokemus tekee tekemisestä tärkeän oloista. Aikuisena ihmiset näyttävät myös jäävän jumiin rooleihinsa, jolloin ne alkavat hallita aikuisia ja syödä energiaa. Aivan kuin ihminen alkaisi kuolla ja rooli elää.
 
Lapsena niin ei käynyt koskaan. Lapsi hallinnoi rooleja, eikä toisin päin. Lapsi siirtyy kevyesti roolista toiseen ja uudistaa roolien ominaisuuksia tarpeen mukaan. Lapsen elämän energia vain kasvaa roolien vaihtuessa. Lapsi ikään kuin pukee roolin ylleen, uudistaa sitä ja riisuu sen sitten kuin vaatteen ja sovittaa seuraavaa.
 
Aikuisten kannattaisi ottaa myös mallia lasten halusta ja kyvystä pukeutua itseään ilmentäen. Usein tuokin luovuuden muoto  tukahdutetaan aikuisten omilla käsityksillä oikeasta tai kauniista. Surullista on, että usein jää näkemättä lapsen käsitys kauniista itsensä ilmentämisestä, kun aikuiselle tärkeintä on opettaa lapsi istumaan omaan käsitykseen sopivasta, järkevästä ja käytännöllisestä pukeutumismuotista.
 
Katukuva kuitenkin osoittaa, että aikuisten uskomukset sopivasta pukeutumisesta  tekevät näkymästä vain tylsän oloista. Anteeksi aikuiskollegat, mutta hirveästi ihminen ei inspiroidu tasaisena virtana vastaan tulevasta mustasta tekstiilistä, jota  piristää iloinen harmaa tai villi tummansininen - jihhaa!
 
Heti nousee hymy kasvoille, kun tylsyyden massasta ponnistaa esille supersankarilapsi harsokeijuna, viittasankarina tai lakkileijonana. En tarkoita tällä, että aikuisten pitäisi pukeutua keijuiksi tai eläinhahmoiksi, vaan sitä että oman itsen ilmentäminen esim. väreillä pitäisi olla ihan turvallista ja kivaa. Ei ketään pitäisi kivittää siksi, että ei pukeudu mustaan tai sulaudu muuhun vallitsevaan taustaväriin. Tosin aikuiset harrastavat toisten kivittämistä kaikenlaisista syistä ja kaikenlaisissa yhteyksissä. Se on huonoa käytöstä, josta olisi syytä olla nolona, pyytää anteeksi ja jatkaa sitten yhteisiä askareita, joita riittää.
 
Asiaan. Lapsena minulla oli myös paljon muille näkymättömiä ystäviä. Tosin en lapsena heti tajunnut, että aikuisilla ei ollut kykyä nähdä kaikkia ystäviäni.  Kun tajusin heidän kykyjensä rajallisuuden, niin en moittinut heitä siitä. Mutta olihan se sääli juttu heidän kannaltaan.
 
Olen kiitollinen äidilleni, vaikka hän ei nähnyt kaikkia kavereitani, niin ei hän tullut selittämään, että kaveriani Leijonaa ei ollut oikeasti olemassa ja eikä Leo Leijona oikeasti osannut puhua. Äitihän olisi vain alleviivannut sitä, että hän ei kyennyt näkemään tai kuulemaan sitä mitä minun maailmassani oli ja sehän olisi ollut surullista äidin kannalta. Äiti kuitenkin näki osan ystävistäni kuten hiekkakasan Esan, joten kun se riitti äidille yhteiseksi todellisuudeksi niin se riitti minullekin.
 
Minä olen lasten puolella ja kannustan kaikkia lapsia vapauttamaan sisäiset voimansa ja ilmentämään elämän iloaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja antaen aikuisten pitää itsellään omat rajoittavat  uskomuksensa, jotka ovat heille tärkeitä ja ehkä turvallisen tuntuisia, mutta eivät välttämättä elämän energiaa (=iloa) lisääviä. Peppi oli monessa jutussa oikeassa ja onneksi Huvikumpu on aina olemassa.
 
Aikuisilla saattaisi olla parempaakin tekemistä kuin opettaa lapsilleen, että sinä olet tyttö ja sinä olet poika, ja siksi sinun kuuluu tehdä näin tai ei noin. Minusta lapsen kehityksen kannalta  olisi kannattavampaa osoittaa lapselle monin tavoin miten hän on arvokas, merkityksellinen ja riittävä sellaisena kuin on, ihan kaikkine ominaisuuksineen ja supervoimineen.
 
Sama voisi toimia myös työpaikoilla ja parisuhteissa sen sijaan, että keskitytään toisten muuttamiseen. Aikuiset käyttävät valtavat määrät resursseja siihen, että saadaan toiset haluamaan sitä mitä joku haluaa ja toimimaan jonkun haluamalla tavalla, joka on oikein jonkun henkilökohtaisen maailmankuvan näkökulmasta, ryhmän intresseistä tai motiiveista käsin. Tällaiseen toimintaan investoidaan paljon aikaa ja rahaa. Se on RASKASTA TYÖTÄ. Aikuisilla on sille  monta hienoa nimeä. Kuiskaan muutaman ihan hiljaa ja laitan ne vielä piiloon sulkuihin sekä kursivoin, etteivät aikuiset hermostu.
 
(Ssshhhh… esim. change management ja lukuisat erilaiset ismijohtamiset; niillä opetetaan ihmiset ajattelemaan ja toimimaan oikein, opetetaan niin kauan kuin tarvitaan. Yleensä tosi kauan ja pääsääntöisesti huonoin tuloksin sekä monin hankalin sivuoirein, joita sitten hoidetaan isoin kustannuksin. On myös niitä, jotka eivät opi, mutta ne on niitä vain "tosi tyhmiä".)  
 
Asiaan. Kun lapsena omaksuu uskomuksen siitä, että on arvokas, merkityksellinen ja riittävä omana itsenään, silloin kyky nähdä kauneutta kaikessa ja kaikkialla kehittyy huippuunsa. Elämän mittainen matka on tuolloin hyvinkin nautinnollinen ja hauska, kun on huipputaitava keskittymään kaikkeen kauniiseen. Siitä on useita hyötyjä. Sillä se mihin keskittyy, niin se lisääntyy omassa elämässä ja sivutuotteena ympärillä olevatkin saavat nauttia siitä kykynsä mukaan. Kannattaa fokusoitua vain siihen mitä haluaa luoda lisää. Haastavat tilanteet ratkeavat helpommin, kun on kykyä tunnistaa mahdollisuudet. Kauneus luo tilaa ja joustoa erilaisiin tilanteisiin.  Joustavuus on vahvuus, joka auttaa havaitsemaan mikä on nyt mahdollista ja mitä seuraavaksi.  Kyky nähdä kaunista auttaa siis ratkaisemaan tilanteita ja etenemään, eikä juuttumaan ongelmiin ja kasvattamaan ongelmia uusiin uljaisiin ulottuvuuksiin.
 
Meille aikuisille loppuvinkki: Lapsen ilon saa säilyttää aina, joten ei ole koskaan myöhäistä nauttia elämän mittaisesta matkasta ja tutustua uudestaan omiin kykyihin, jotka tekevät maailmasta kauniimman ja joissa ongelmat muuttuvat mahdollisuuksiksi.  Aikuisena passivoituneet kyvyt ovat elvytettävissä pienellä treenillä. Tai olemassa olevat kyvyt voidaan suunnata kohti haluttua, eikä pois päin. Koskaan ei ole liian myöhäistä kokea runsasta, värikästä ja yltäkylläistä elämää, ei edes aikuisena.
 
​Elämässä ei ole ikärajaa, on vain elämää. Ja elämä tapahtuu koko ajan, ei vain viikonloppuisin tai muina lakisääteisinä vapaa-aikoina. Se lapsuuden hiekkakasa on aina sama sekä työajalla että vapaa-ajalla. Se Esa hiekkakasalta on ystävä, elämänkumppani, työkaveri, naapuri, lähikaupan kassa, postinjakaja, talonmies, bussikuski, vakuutusmyyjä… ja siellä hiekkakasalla on paljon muitakin ihmisiä.