"ET TAIDA KUUNNELLA..."

"Mitkä ovat vahvuutesi?" Sitä tiedustellaan ja kysellään useaan otteeseen elämän eri tilanteissa. Ehkä tottuneesti kuin automaatiolla listaamme kysyjille haluttuja ominaisuuksia ja kykyjä.
Kun löysin itseni listaamasta tottuneesti vahvuuksiani, niin jokin herkkä pysäytti minut sanoilla: "Se mitä vahvuudekseni luulin, olikin heikkouteni."

Havainnoin hetken ja huomasin, etten todellisuudessa tiedä, millaiset ominaisuudet ovat vahvuuksiani. Oli aika jälleen kohdata ei-tietämisen tila, minkä kautta voi löytää johonkin uuteen. Ei-tietämisen tilassa hyvästellään mennyt ja kurkotetaan johonkin uuteen asettumalla läsnä olevaan hetkeen. Eräänlainen sisäinen siirtymäriitti, jota voi arkisesti kuvailla oman itsen kuunteluksi, ja kuulluksi tulemiseksi, ilman tarvetta pakottaa vastauksia. Se ei välttämättä ole helppoa, koska joskus syystä tai toisesta voi kokea jonkinlaista ulkoista pakkoa tai vaatimusta nopeisiin vastauksiin, ja toimintaan. Kuitenkaan lopulta ei ole muuta tietä todelliseen tietämiseen. 

Aika kulki ja kului, kunnes jokin herkkä pysäytti minut sanoilla: "Et taida kuunnella..." Vastasin, etten ole hyvä kuuntelemaan, ja tuosta toteamuksesta avautui aivan uudenlainen tietäminen itseeni: "Kaikki vahvuuteni ovat aina olleet heikkouksieni lähteillä. "

Oivaltaminen alkoi purkautua kuin sisäinen vulkaaninen lähde: "Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta siitä, missä koen olleeni heikoilla, ja mitä en ole ymmärtänyt. Ihmisten väliset vuorovaikutussuhteet, ja siihen liittyvä tunnesäätely. Miten olenkaan aina ihaillut ihmisiä, jotka rohkeasti ilmaisevat aitoa itseään hyväksyvässä suhteessa toisiinsa, ja miten olenkaan halunnut ymmärtää, mitä silloin tapahtuu, ja mitä siihen tarvitaan. Se, miten ollaan vahvana omassa, ja herkkänä kaikelle sille, mihin olemme suhteessa. Miten olla rohkea itsessään, ja siten avoinna kaikelle."
 
Vahvuuteni ihmisenä on siis aina ollut kiinnostuksessani heikkouksiini. Ja yhäkin heikkouksistani kumpuavat innostukseni ja intohimoni kohteet. Innostun aina huomatessani jotain, joka ei toimi, ja intohimoisesti alan etsiä sitä, mikä toimii. Kun näen vastaukset, niin janoni sammuu. En ole koskaan ollut loppuunsaattaja, vain etsijä ja löytäjä. Kuten olen tuhannesti todennut: "Minä näin sillat, mutta jos siltojen rakentaminen olisi ollut minusta kiinni, niin ne olisivat jääneet rakentamatta." 
 
Maailma, missä elän ei ehkä arvosta siltojen näkijöitä, vaan tekijöitä. En tiedä, miten tässä hetkessä rakennetaan sillat vastakkainasettelun maastoihin, jotta ihmiset löytävät jälleen yhteisen, yhteyden takaisin itseensä, ja siten toisiinsa. Sen näen, että siltoja tarvitaan. 

Jos omat totuudet eristävät meidät toinen toisistamme, ja jakavat hyviin ja huonoihin, oikeisiin ja vääriin, turvallisiin ja turvattomiin, niin pysähdy, antaudu ei-tietämisen tilaan hetkeksi. Kuuntele, ja voit kuulla, miten jokin herkkä yrittää pysäyttää sinut sanoilla: "Et taida kuunnella...". Niissä hetkissä lepää todellinen rohkeus, ja vahvuudet lepäävät heikkouksien lähteillä.
 
Sellaista tarinaa kulki kauttani tässä hetkessä. Mitä huomasit itsessäsi, kun luit tarinaa? Se riittää, että huomaat. Huomaaminen on aina ensimmäinen askel, jonka jälkeen seuraa toinen askel, ja sitten oletkin jo matkalla johonkin uuteen oivallukseen itsessäsi, ja matkalla yhteiseen. Sinä olet se silta, jonka näen.

---