"Häpeä on juuri se, mistä pitää kirjoittaa."

​Märta Tikkanen ja Juha Itkonen Valitut sanat -ohjelmassa sanoittivat juuri sitä minkä koen olevan kaiken luovan toiminnan eli uutta synnyttävän ydintä.
 
”Häpeä on juuri se, mistä pitää kirjoittaa.”, Henrik Tikkanen.”
"Kirjailijan on päästettävä koirat irti.”, Juha Itkonen.
”Jos on tarpeeksi henkilökohtainen, se on yleispätevää.”, Märta Tikkanen.
 
Kirjoittaminen on sellainen luovuuden muoto, jossa kaikki todella ainutlaatuinen syntyy juuri silloin kun on kosketuksissa omaan inhimillisyyteensä. Silloin ollaan kosketuksissa kollektiiviseen häpeään, jonka valoon saattamisella helpotamme toistemme taakkaa kuten Charles Dickens jo aikoinaan totesi.
 
Kun päästää omien pelkojensa koirat irti, niin silloin joutuu riisuutumaan ja kohtaamaan itsensä alastomana, äärirajoillaan, maailmansa lopussa.
Jos haluaa synnyttää itsestään jotain parempaa, niin se edellyttää valtavasti pelkäämistä ja silti uusien askeleiden ottamista. Pienin askelin, mutta aina yhden verran enemmän. Usein ei uskalla edes ajatella muuta kuin juuri tätä askelta, jonka on ottamassa. Keskittyy vain siihen ja luottaa siihen, että voimat löytyvät jostain myös seuraavaan.
 
Juuri kun tunnet askeleiden kevenevän niin huomaatkin vain keränneesi voimia sellaiseen askeleeseen, joka kaikessa järjettömyydessään oli sinulta aiemmin salassa. Salattu kunnes olet siinä kohdassa kaartasi, jossa olet valmis näkemään uuden ja kuitenkin tietämätön siitä mihin kaikki johtaa.
 
Kun olen seurannut niitä ihmisiä, joita ihailen valtavasti, niin näen heidän kulkeneen tuon kaltaista polkua. Ihailen sitä kuinka selkeältä heidän kulkunsa ulkoapäin ja jälkeenpäin näyttääkään. He ovat niitä loistavia valoja, joita me ihailemme ja josta me saamme voimaa.
 
Kiitos kaikille teille loistaville valoille, joiden askeleiden seuraamisesta saan voimaa omalle polulleni.
 
Näistä tunnelmista syntyi jotain sellaista järjetöntä kuin runo, jonka nimi on Lopussa.
 
Lopussa…
 
Mitä sitten kun ei ole enää mitään riisuttavaa. Mitä sitten kun saavutat pisteen, jossa istut alasti peruskalliollasi. Istut, etkä enää kavahda itseäsi.
 
Mitä sitten kun kaikki piilossa ollut häpeä on kohdattu ja paljastettu. Mitä sitten kun istut vapaana menneistä taakoista. Istut, etkä enää tunne taakkaa itsessäsi.
 
Mitä sitten kun kaikki on sanomaton on sanottu ja tekemätön on tehty. Mitä sitten kun istut, etkä enää tavoittele ulkopuolelta itseäsi.
 
Mitä sitten kun kaikki askeleet kohti pelkoja on otettu ja pelot kohdattu. Mitä sitten kun istut rauhassasi, hengität ja kaikki on tässä.
 
Mihin sitten suuntaat, kun olet suunnannut itsesi mahdottomuuksien maailman toiselle laidalle, loppuun asti, missä mennyttä ei ole ja tulevaa ei näy.
 
Lopussa olet itsesi äärellä hämmentyneenä kuin vastasyntynyt lapsi, joka ei ymmärrä edes syntyneensä. Silmäsi ovat avoimena hämmästyksestä hetkessä, jossa et tiedä edes sitä, että sinä olet.