​Häpeän kokemisen sisintä olemusta koskettelemassa, häpeässä viipyilyn voima ja tunteiden tunnustelu

Helsingin Sanomien artikkelissa 28.10.2015 Jonathan Franzen kertoo, että kirjailija häpeää aina ja että hän työstää häpeästään kirjoja. Hän kertoo, että kirjoihinsa hän hakee työstettävän häpeämateriaalin kaukaa, koska nykyhäpeästä ei vielä ilkeä puhua. Hän kertoo myös siitä, että kuinka joistain häpeän aiheista hän on päässyt eroon. Artikkelissa ei kerrota sitä miten Franzen on päässyt eroon joistain häpeän aiheista. Franzen kertoo muokkaavansa kirjoihinsa häpeämateriaalia siten, ettei kirjailijan häpeä aiheuta lukijassa häpeää. Franzen kertoo käyttävänsä myös muita voimakkaita tunteita kirjojensa materiaalina.
 
Häpeä kiehtoo minua voimavarana ja luomisvoiman näkökulmasta. En ole kiinnostunut tieteen näkökulmasta pilkkomaan häpeää pieniin osasiin ja eristämään sitä itsestäni, jotta sen tutkiminen olisi miellyttävää. Olen kiinnostunut häpeästä kokemuksellisuuden kautta. Ehkä toivon löytäväni jotain arvokasta joka auttaa minua sietämään omaa häpeän kokemista.
 
Tarina Franzenin häpeästä lohdutti minua, sillä kohtaan häpeän lähes joka kerta kun kirjoitan julkisesti tai kerron julkisesti omia keskeneräisiä näkemyksiäni. Häpeän kun avoimesti innostun jostain ja spontaanisti jaan kokemukseni. Häpeän lapsenomaista innostustani, pitkiä puheitani ja kuvauksiani siitä miten koen elämän alati kauniina ja kiinnostavana.  Häpeän kun kerron kohtaamilleni ihmisille kuinka he ovat tärkeitä minulle, kuinka heidän kauneutensa koskettaa minua, kuinka kaipaan heitä ja kuinka paljon he ovat ajatuksissani.
 
Miksi en siis yksinkertaiset lopeta julkisesti kirjoittamista ja omien keskeneräisten näkemysteni esittämistä, jotta välttyisin häpeältä? Miksi en lakkaa kertomasta siitä mikä koskettaa ja innostaa minua? Miksi en lakkaa kertomasta ihmisille, että he koskettavat minua?
 
Siedän häpeän kokemuksiani, koska minulla on tarve ilmaista itseäni, tulla nähdyksi, tulla kuulluksi ja tulla kosketetuksi. Minulla on tarve jakaa kokemaani ja kokea yhteyttä kaikkeen ympärilläni olevaan. Haluan häpeänkin kokemisen uhalla raottaa välillämme olevaa erillisyyden kokemuksen ovea. Haluan kuulla oman olemassa oloni kaiun muissa ihmisissä. Näen itseni paremmin rakentamalla yhteyden siltaa toistemme luo. Peilaan itseäni tuo yhteyden kautta, jotta oppisin itseni. En kykene havaitsemaan ympärilläni muuta kuin sen, joka on jo minussa ja minä haluan kokea kaiken.
 
En näe elämässä muuta merkityksellisyyttä kuin elämän syvän kokemisen kaikki aistit avoimina. En näe järkeä siinä, että eläisin salaa, osittaisena, puoliliekillä, koska pelkään kohdata häpeän kokemista. Häpeä on vain tunne. Häpeän voi tuntea monin eri tavoin,  mutta minä päätän miten reagoin häpeääni ja mitä sillä teen. En aio enää väistää häpeän kokemusta. Minä nappaan kiinni häpeästäni ja aion tarkastella sitä kaikin aistein. Aion ottaa selvää siitä, että mistä tässä on oikein kysymys omalla kohdallani. Haluan kuulla ja jakaa tarinoita häpeän kokemisesta.
 
Näen häpeän kokemukset eräänlaisina ovina, joiden kautta voi astua lähemmäksi ehdottoman rakkauden kokemisen hetkiä. Hetkiä, jossa minä itse riitän juuri sellaisena kuin olen. Hetkiä, jolloin minulla on tilaa olla kokonainen oma itseni ilman ehtoja. Hetkiä, jolloin myös  kaikella ulkopuolellani olevalla on tilaa olla ilman arvostelua ja vertailua.
 
Miksi sitten syntyy kokemus häpeästä? Mitä edes tarkoitan sanalla häpeä? Mitä kokemista nimitän itsessäni häpeäksi?
 
Minussa on sisäänrakennettua arvostelua ja vertailua. Osa siitä on opetettua ja hyvin itse opiskeltua arvottamista sekä vertailua. Kun koen häpeää, niin silloin sisässäni oleva arvostelumittari näyttää lukemia, jotka kertovat omasta riittämättömyyden kokemuksestani suhteessa muihin ihmisiin. Ehkä en kykenisi kokemaan häpeä, jos en kokisi olevani erillinen olento, jota voi verrata johonkin toiseen erilliseen olentoon. Jos kokisin syvää ykseyttä kaikkeen elävään, niin minussa ei olisi mitään mitä voisin verrata . Ei olisi kokemusta mistään toisesta, johon verrata itseään.
 
Häpeä tuntuu liittyvän myös voimakkaasti pelon kokemiseen hylätyksi tulemisesta. Avoimesti oman itsen ilmentäminen nostattaa pelon siitä, että tuleeko torjutuksi tai eristetyksi omassa keskeneräisyydessään. Siihen tuntuu liittyvän myös vahva uskomus täydellisyyden illuusion todellisuudesta. Olen luonut itseeni valtavan paradigman. Järjestä ja logiikasta piittaamatta koen täydellisyyden yhä olevan poissulkevaa. Täydellisyys tuntuu olevan poispäin minusta, ei kohti. Täydellisyys on jotain joka on ulkopuolellani ja tavoittamattomissa. Järkeni osaa loogisesti päätellä, että täydellisyys on sitä, että ihan kaikelle on tilaa ja se juuri tekee kaikesta täydellistä. 
 
Tavoittelen ehdotonta rakkauden kokemista, rajattoman tilan kokemista itsessäni, mutta kun kosketan täydellisyyttä niin löydän itsestäni jotain liikaa ja joitain liian vähän. Rakentamani sisäinen maailmankuvani ei sisällä minua itseäni kokonaisena. Se häpeää kokonaisuutta ja haluaa näyttää vain osia itsestään. Sisimpäni kokee olevansa viallinen ja rikki eheydessään.
 
Taisin juuri hipaista elämisen syvää haastetta ja häpeän ydintä itsessäni. En pysy tasapainossa, jos ilmennän itsestäni vain osia. Energiani kuluu asioiden piilotteluun, eikä kokemiseen ja tutkimiseen. Ehdytän oman luomisvoimani käyttämällä vain osaa itsestäni. Elämän merkityksellisyyden kokemus laimenee, jos näytän vain turvallisesti pinnalla liikkuvaa. Elämässäni on vähemmän sitä mitä todella haluan ja enemmän kaikkea mitä en halua. Olen kuin sammutettu majakka, joka ei täytä tarkoitustaan, ei valaise, ei näytä ympäröivää maastoa muille kulkijoille.  Kun istuu yksin pimeässä luokseni eivät löydä ne ihmiset, jotka innostuvat samoista asioista kuin minä. Päiväni täyttyvät tekemisistä, joilla ei ole minulle merkitystä. Teen työtä, joka ei anna minulle  mitään. Tapaan ihmisiä, joiden maailmankuvasta en pysty ammentamaan tai joista en pidä syystä tai toisesta. En saa kokea kaipaamaani ehdotonta rakkautta, koska minussa on osia, joita en uskalla altistaa rakkauden kosketukselle. Kun olen vähemmän, niin saan vähemmän.
 
En halua olla se aasi, joka kulkee elämänsä jahdaten kepin päässä olevaa alati saavuttamatonta porkkanaa. Mielikuva nostaa minussa esiin vihan kokemusta. Haluan löytää syyllisen. Tunsinko häpeää ennen kuin joku opetti minulle, että minussa on osia ja ominaisuuksia, joita ei saisi olla tai ne ovat vääränlaisia? Tai että minussa on jotain, jota pitäisi olla vähemmän, enemmän tai erilailla? Milloin opinkaan häpeämään omaa voimaani? Milloin löysin itsestäni asioita, jotka halusin piilottaa ja eristää? Miksi aloin luoda häpeän kokemusta itseeni? Milloin opin asettamaan ehtoja ja rajoja olemiselleni sekä onnellisuuden kokemiselle?
 
Sitten vihan kiihottamana minussa syntyy jo raamatullista raivoa; Helvetti maan päällä? Kuka karkotti minut paratiisista? Milloin minä söin hyvän ja pahan tiedon puusta, heräsin alastomuuteni ja häpesin itseäni niin paljon, että verhosin itseni? Miksi minun kuului herätä ykseyden kokemuksesta erillisyyteen? Onko erillisyyden kokemus ainut tapa tiedostaa ja kokea elämä kaikin aistein?
 
Häpeä, pelko, viha ja raivo saivat minussa paljon liikkeelle. Pohjimmiltani olen laiska ihminen, joka mielellään lepäilee miellyttävyysalueillaan ja jonka sormi helposti on itsestä poispäin. Uskomatonta miten paljon helpompaa olisikaan etsiä syyllisiä itsensä ulkopuolelta.  Vahvat ja isot tunteet auttavat minua ponnistamaan irti laiskuuden linnastani ja vievät minua kohti kasvukohtiani.
 
Edelleen häpeä tuntuu epämiellyttävältä. Näen miten häpeä voi rajata mahdollisuuksiani elää täydesti ja nauttien elämän kokemisesta. Kun siedän hetken tätä tunnekokemusta itsessäni. Kun viipyilen häpeän kokemisessa niin häpeä näyttäytyy minulle koko voimassaan. Häpeän kokemus herättää minussa lukemattomia kysymyksiä. Häpeä ravistelee tiedostamiskykyäni. Häpeä avaa minulle uusia ovia itseeni ja ulottuvuuksia toisten ihmisten kohtaamiseen.
 
Olen kohdannut häpeän kokemuksen itsessäni ja olen avannut uuden oven itseeni sekä toisten luo. Häpeä näyttäytyy minulle uutena. Se ei ole enää sama. Enkä saa enää kiinni samasta tunnekokemuksesta, vaikka yritän hakea sitä arvostelemalla ominaisuuksia itsessäni. Häpeällä ei ole nyt otetta minusta, vaan minulla on ote häpeästä. Se on tunnekokemus ja minulla on valta käyttää sitä juuri niin kuin parhaaksi näen. Minulle on annettu vapaa tahto ja valta luoda oma sisäinen maailmankaikkeuteni. Minulla on valta asettaa rajoja itseni ja toisten väliin.
 
Häpeässä viipyily loi lisää tilaa maailmankaikkeuteeni. Ehkä sitä lisätilaa itsessäni voisi kuvata armon lisääntyneeksi kokemukseksi. Armo antaa voimaa sallia ja antaa kaiken olla.  Ihmeellistä, että armon kumppani on häpeä. En olisi löytänyt armon kokemusta itsestäni, jos en olisi tuntenut häpeää. Nyt tunnen lisääntyvää kiitollisuuden kokemusta kehossani. Huomaan myös väsymystä. Tämä tunteiden tunnustelu käy ihan työstä, joten kiitos ja näkemiin tältä erää!