HYVÄKSYNNÄN ANSAITSEMINEN, JA MITTOJEN TÄYTTÄMINEN

Muistan, miten äidinkielen opettajani halusi jälleen kerran jutella kanssani tunnin jälkeen. Hän pyysi jälleen kiinnittämään huomiota esseideni riittämättömään pituuteen, ja pyysi seuraavalla kerralla vähintään 250 sanaa. Sisältö oli kuulemaa jälleen erinomaista, mutta pituutta pitäisi olla ehdottomasti enemmän.

Seuraavalla äidinkielen tunnilla innostuin jälleen kerran annetusta teemasta, ja kirjoitin salaman vauhdilla sen minkä kirjoitin. Lopun ajan käytin sanojen laskuun, ja ahdistuin jälleen sanojen määrän riittämättömyydestä. Tuskaisesta odottamisesta huolimatta sanoja ei ilmestynyt lisää, sillä tarina oli jo kerrottu. Ahdistuneena palautin paperin opettajan pöydälle, ja häpeän puna poskilla pahoittelin sanojen määrän riittämättömyyttä.

Opettaja katsoi minua vaiti, ja laski katseensa lukeakseen. Katsettaan nostamatta ja sanaakaan sanomatta hän merkitsi arvosanan punakynällä paperiin, ja ojensi sen minulle. Katselin hiljaisuudessa punaisella merkittyä arvosanaa, kun opettajani kysyi: "Kiitos. Saanko jakaa tämän tarinan eteenpäin?"

Kun tänään tutkin oman puoleni ristiriidassa olevia osia, niin tämä muisto nousi pintaan. Joskus oma paras ei täytä ulkopuolelta tulevia mittoja, mutta joskus se voi todella koskettaa, jotain mikä on meille kaikille yhteistä. Joskus sanojen määrä ei ole ratkaiseva, vaan se, mistä sanat kertovat.

Itsen kautta virtaavan luovan voiman ja siten omien tarpeiden arvostaminen on tärkeää, eikä ole syytä häpeään, vaikka omassa voimassaan ei aina kykene täyttämään ulkoa tulevia mittoja, tai edes omia odotuksiaan. Joskus ulkoisesti vähemmän, voi olla sisällöllisesti enemmän.

Joskus on hyvä viipyä hetkessä, hengittää hieman syvempään, ja tarkastella myötätunnolla oman elämän ansaintalogiikkaa: ”Pitääkö hyväksyntä ansaita? Mitä ehtoja vaaditaan rakkauteen? Miten olemassa olemisen oikeus pitää lunastaa? Miksi, milloin ja missä omana itsenä olemista suhteessa toisiin tulee ehdollista?”

Joskus pelko estää meitä. Joskus pelko suojelee meitä, mutta lopulta pelko eristää meidät toisistamme. Tunteet eivät ole totuus, mutta ne ovat totta kokijalleen, ja siten kertovat tarpeistamme. Tunteiden vastaanottaminen ei ole aina helppoa. Joskus omien tunteiden sivuuttaminen hetkellisesti voi tuntua helpommalta vaihtoehdolta. Tunteet eivät kuitenkaan katoa, vaikka niitä padotaan kehoon, ja lopulta vahvimmatkin padot murtuvat tavalla tai toisella.

Tunteilla on aina yksi yhteinen hyvää tarkoittava viesti: ”Onko sinulla lupa arvostaa omia tarpeitasi? Mitä tarvitset, jotta voit arvostaa omia tarpeitasi?” Omien tarpeiden tunnistaminen, ja hyväksyminen luo tilaa jokaiselle olla, turvallisesti suhteessa toisiimme.

Omien tarpeiden hyväksyminen ei ole koskaan riippuvainen toisten ihmisten valinnoista, tai ehdollista ulkopuolisille mitoille, ja olosuhteille. Ulkoapäin ei voi täyttää sitä, mikä täyttyy sisältäpäin. Joskus tarvitaan erityisen vaikeita olosuhteita, jotta muistaa sen, minkä on aina tiennyt.