Muistan, kun menin peruskoulussa opon puheille. En puhumaan siitä mistä piti, vaan näyttämään uusimman runoni. Hän luki, ja sanoi: ”Miten sanoisit sen lyhyemmin?”
Palasin runoni äärelle, kirjoitin lyhyemmin, ja palasin runoni kanssa. Hän luki, ja sanoi: ”Miten sanoisit sen lyhyemmin?” Palasin runoni äärelle, kirjoitin, ja palasin. Hän luki, ja vihdoin nyökkäsi. Minä huokasin: "Kiitos" Hän vastasi: ”Ite oot ihana.” ”Ite oot ihana” -opintoneuvojani palasi muistoista mieleeni, kun mietin, miten sovittaa itsensä systeemiin, mistä ei tunnista itsensä näköistä muotoa. Miten ylipäätään moniulotteisen ja jatkuvassa muutoksen tilassa olevan elämän muodon voi ahtaa ennalta määrättyyn muottiin? Yksinkertaistaen. Onko ympyröistä taottava kolmioita keinoilla millä hyvänsä? Ja miltä kohteena olevasta ympyrästä alkaa ajan kuluessa tuntua? Hyvinvoivalta...ko? Tiedättekö sen tunteen, kun on juuri saamassa kiinni jostain aivan uudella tavalla, mutta siitä ei saa vielä täysin otetta. Tieto on, mutta uuden muotoa ei vielä pysty täysin hahmottamaan. Niissä hetkissä usein menneen äänet puhuvat: ”Runoilla ei eletä.” Tässä hetkessä menneen äänet lepäävät lämpimän kuiskaukseen syleilyssä:”Ite oot ihana.” Jokin menneestä lämmin kannattelee hellästi vielä läsnä olevassa näkymätöntä muotoa, joka huokaa hiljaa: "Joskus kauas on pitkä matka, ja lyhyt takaisin." -- KAIPAUS -runo, omistettu ”Ite oot ihana” -opintoneuvojalle menneestä läsnäolevaan Kaipauksen kirjoittaessa, luokse kutsuttu kadotetuksi luultu, aina läsnä oleva huomaamaton. Pelon kohtauspaikalla, entisen, tunnetun päätepisteessä, tuntematon läsnä olevassa. Suunnaton, näköalaton, hiljaisuuden täyttämässä valossa, kosketuksessa unohdettuihin, liian syvälle sukeltaneiden tulevan muistajiin. Kaivatun kohdussa, maan sammaleinen syli vanamon tuoksuinen uni, kuusen juurilla, virtaavan veden lähde. Kaipaajan unesta heräävä, katselee silmillä ennen näkemättömillä, kuuntelee korvilla kuulemattomilla, tunteessa sykkeen ja virtauksen, maan elävä. |
Details
Blogiarkisto
December 2022
|