Keskity siihen mitä teet, miten teet ja olet suhteessa itseesi, toisiin ja tapahtuvaan

Kohtasin kuluneella viikolla asioita, ihmisiä, tilanteita ja kokemuksia, jotka saivat kovan pöhinän aikaan kehossani. Tunsin kehossa voimalla kaikenlaista liikkuvan, mutta se jokin ja kaikenlainen ei ollut valmis sanallistumaan. 

Kuluneella viikolla moni asia, ihminen, tilanne ja kokemus auttoi minua huomaan ja muistamaan, että kasvua ei kannata pakottaa. Jokainen voi yrittää pakottaa esiin haluamiaan lopputuloksia tai hoputtaa ilmiintymään sitä jotain uutta minkä jo tuntee kehossaan, mutta joka ei ole vielä valmiina muodoksi muuttumaan

Itsellä on valta ja vapaus pakottaa sekä hoputtaa kaikkea olevaa jotakin itsen haluamaa kohti tai muodoksi muuttumaan halutulla aikataululla, mutta se ei vain kannata. Itsen haluama ei ole aina parasta mahdollista kokonaisuuden kannalta, eikä pitkällä juoksulla edes itsen kannalta. Vaikka hetkellisesti jokin maaliin pakotettu tahtotila saadaan näennäisesti maaliin, niin keskeneräinen on keskeneräistä. Tosin kaikki on aina jostakin näkökulmasta keskeneräistä kunnes se jokin elävä on loppu, kuollut ja haudattu. Ehkä, ei silloinkaan.

Olennaisinta on keskittyä siihen mitä tekee, miten tekee ja miten se kaikki on suhteessa itseen, toisiin ja tapahtuvaan. Olennaisinta on olla valpas, avoin, herkkä ja hellästi huomata mitä on, mitä tapahtuu, millaista on ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Olennaisinta on kaikki minkä voi huomata. 
Olennaisinta ei ole aina se, että mitä hyötyä tästä on ja toimia tuota oletettua hyötyä kohti. Joskus toiminta ja valinnat oletettua hyötyä kohti lukitsevat toiminnan liian aikaisin ja siten jo liikkeelle lähdössä suljetaan pois parhaat vaihtoehdot. Joskus oma paraskaan tarkoitus ei anna mahdollisuutta sille mikä olisi kaikkein parhainta. 

Viime viikolla koin jotain harvinaista. Olin hetken aidosti ylpeä itsestäni. Oletteko huomanneet miten vaikeata on olla itsestään aidosti ylpeä? Ylpeä itsestään siten, ettei nanosekuntin murto-osaakaan soimaa itseään siitä, että on ylpeä jostain mitä huomasi itsestään, omasta kasvuprosessistaan alati keskeneräisenä ihmisenä.

Ylpeyden hetken kokemus oli ehkä lyhyt, mutta sitäkin arvokkaampi itselle ja se syntyi siitä, että minulla oli vihdoin rehellinen vastus ennen niin vaikeaan kysymykseen.

Kysymys: "Mitä sinä teet?"
Vastaus: "Kirjoitan siksi, että kirjoitan."

Toki tätä vastausta seurasi runsas lisäselvitys kirjoittamisen kokemisesta ja sen merkityksellisyydestä itselleni suhteessa toisiin. Mutta sekin on osa minua. Ehkä joskus rasittavakin osa itseäni, mutta kuitenkin aito osa itsenäni olemista. Minä olen sanoista rikas ihminen ja rakkainta minulle on jakaa siitä rikkaudesta, jonka olen osakseni saanut. Kirjoitan siksi, että kirjoitan. Jutustelen ja sanoitan ihmisenä olemisen osaa siksi, että minua on sanoilla siunattu. Annan itselleni rikkaimmaista ja rakkaimmasta, sillä muuta minulla ei ole antaa.