KUN KATSON, NIIN KENEN SILMIN

KUN KATSON, NIIN KENEN SILMIN 

Kun katson,
niin kenen silmin.
Rauhan, 
vai vihan.
Runsauden,
vai vajeen.
 
Kun katson,
niin kenen silmin.
Tuomarin,
vai kanssakulkijan.
 
Kun näet,
niin kuka katsoo,
tuomari,
vai kanssakulkija.
 
Kun katson,
niin kenet näen
vierelläni.

-Anne Peltonen
--

Eilen kävellessäni valoisilla kaduilla, nauttien kevään lupauksesta, olin valmis huomaamaan toistuvan ajatukseni, jonka suuntana oli alati muuttuva tulevaisuus, ja sieltä tuleva lähettiläs puhui pelon äänellä.
 
Pelko on tunne, jota vaistomaisesti väistelee. Kuitenkin tuokin tunne on vain tunne. Yksi kehon tunnelähettiläiden joukoista. Sinnikäs ja sitkeä viestintuoja, jonka tarkoitus on palvella kehossa asustavaa kuulijaansa. 
 
Pelko kehossa voi aktivoitua monesta eri syystä. Joskus pelon herättäjä on todellinen, ja se vaatii toiminta tapahtuvassa hetkessä. Joskus se on menneessä koettujen sitkeä kaiku, kehollinen muistijälki. Joskus pelko suuntautuu kohti tulevaisuutta, jota ei ole, mutta josta voi uneksia. Vaikka pelko ei olisi todellinen uhka kuluvassa hetkessä, vaan kokemus menneestä tai ajatus tulevasta, niin se saattaa vaikuttaa todellisuuteen läsnä olevassa hetkessä. 
 
Pelko koskee usein jonkin asian menettämistä, jonkin kuolemista, jostakin luopumista. Asiat eivät ole enää niin kuin ennen. Asiat eivät suju kuten olisi halunnut, ja tulevaisuuden taivaankansi alkaa täyttyä uhkakuvista, ja maisemat synkiltä.
 
Pelon kanssa ei toimi kieltäminen, vaan huomaaminen, sen sitkeän ja sinnikkään tunnekokemuksen kolkutuksen puoleen kääntyminen. Eilen olin valmis, kun koin kevään jälleen lunastavan lupauksensa valosta. Luottamus kevääseen täytti kehoni kiitollisuudella. Kun valossa kehoni lepäsi turvassa, saatoin avautua pelkoni sitkeälle koputukselle, ja huomata, millaisen ajatuksen saattelemana se pyrki puheilleni tällä kertaa. Huomasin jälleen, että ajatus oli vain ajatus, ei tapahtunutta, eikä totta tässä hetkessä. Pelko oli todellinen, vaikka ei totuus tulevasta. 
 
Kävelin, ja ihmettelin pelkoni äärellä: ”Mitä tehdä ajatukselle tulevaisuudesta, jota ei ole?” Silloin kuulin sanat: ”Kun katson, niin kenen silmin?” 
 
Seuraavat sanat olivatkin vanhoja tuttuja: ”Onko tämä ajatus runsaudesta, vai vajeesta? Saamisesta vai menettämisestä?” 
 
Ei tarvittu muuta. Pelko oli jättänyt viestinsä, ja nyt juuri se lepää, kun mietin: ”Kun katson, niin kenen silmin? Missä maastossa seison; runsauden vai vajeen? Onko tulevaisuuteni saamista vai menettämistä?”
 
En ole niin taitava, että automaattisesti olemukseni muuttuisi vastaanottajan asentoon, joten käyn mielikuvissani kylpemässä runsauden maastoissa. Katselen mikä kaikki merkitsee minulle runsautta, millaiset asiat symboloivat minulle runsautta, ja millaisia asioita siellä on. Kun olen kylläinen runsaudesta, niin tarkastan, millaisia asioita olen asettanut vajeen maisemiin. Leikin näiden kahden tilan välillä, ja ennen pitkää huomaan asettuvani täytenä läsnä olevaan hetkeen. Sitä voisi kutsua tilaan, missä toimintakyky palautuu, ja energia ei kulu ajatusten ja tunteiden väistelyyn. Joillekin se on tehokkuutta, minulle se on tyytyväistä olemista, ja kykyä nauttia siitä, mitä on nyt. Ennen kaikkea kykyä luoda haluamaansa todellisuuta, eikä elää peloistaan menneessä ja tulevassa.