Matkalla kotiin, omaksi itseksi ja toisten luo

​En aavistanut hetki sitten, että juuri tänä aamuna syntyisi eräänlainen esipuhe tarinaani, joka kertoo matkastani  kotiin. Matkasta takaisin omaksi itseksi ja toisten luo. Matkalla olen yhä, mutta tarina on jo alkanut kirjoittaa itseään. Ehkä nyt on aika vapauttaa tarina, tulla näkyväksi näinkin ja jakaa matkani varrelta tämäkin kasvukohtani.  Ehkä olen nyt valmis tähän, kaiken kohdatun häpeän vapauttamana.
 
Sydämeni toive on, että sinä ystäväni ehkä saat tästä jotain itsellesi. Ja tämän lauseen kirjoitettuani jostain syystä kuulen korvissani Risto Rasan runon sanat: ” Antaisin sinulle kukan, mutta niitä on täällä niin vähän, vain oravalle marja ja ketulle leipä.”
 
Kasvuprosessi on elämän mittainen matka ja matkan varrella on erilaisia kasvun kohtia.  Kerron siitä kipukohdasta, jonka kohdattuani aloin taas muistaa kuka olen ja mitä todella haluan. Tervetuloa matkalle mukaan ja tulkaa kyytiin, vaikka tästä kohtaa. Olette sydämellisesti tervetulleita, sillä olen jo odotellutkin teitä! Tarinat juontavat juurensa aina menneestä ja koetusta, joten olipa kerran tyttö nimeltä Anne…
 
”Sinä olet varmaan kokenut jotain todella pahoja. Sinä olet varmaan joskus särkynyt todella pahasti, mennyt rikki. Se näkyy sinusta, mutta vain hyvällä tavalla.” 
 
” Sinusta näkyy, että sinä olet kokenut kaiken mahdollisen, eikä mikään paha enää hämmennä sinua. Minä ohjaan sinun luoksesi kaikki ne ihmiset, joiden tarinoita en pysty kuuntelemaan itkemättä ja jotka sinä kuitenkin kykenet hyväksymään.”
 
Menneiden vuosien aikana olen saanut paljon vastaavanlaisia kommentteja itsestäni. Hyvää tarkoittavia kommentteja, mutta matkani alussa ne satuttivat ja herättivät minussa uhmaa: ”Miten niin olen särkynyt tai rikki? Miten niin olen kokenut pahoja? Pahuuden kokeminen on aina mittakaavasta ja näkökulmasta kiinni! Minä tahdon olla ehjä ja kokonainen sekä myös näyttää siltä!” Nyt ymmärrän hieman enemmän saamaani palautetta ja omia tunnereaktioitani siihen. Kukapa ei olisi halunnut olla täydellinen ja kukapa ei suuttuisi, kun saamasi palaute syö tavoittelemaasi illuusiota itsestäsi.
 
Tuon kaltaista palautetta aloin saada, kun annoin hiljaisen lupauksen itselleni, että alan olla minä. Niissä hetkissä aloin tulla näkyväksi omana itsenäni. Ensin nuo hetket olivat kuin pieniä valon välähdyksiä loputtomassa yössä, jotka sammuivat sytyttyään. Ajan kuluessa valon määrä alkoi lisääntyä, mutta ei oikaista vielä tässä kohtaa tämän tarinan loppuun.
 
Tuon hiljaisen lupauksen annoin itselleni, kun en enää tiennyt kuka olin ja mitä halusin. Olin loputtoman väsynyt, kaikki tuntui merkityksettömältä, mikään saavuttamistani asioista ei tuntunut miltään, ihmissuhteet eivät toimineet toivomallani tavalla ja vuorovaikutus toisten kanssa oli raskasta. Kaikki se mitä todella halusin, niin se tuntui olevan saavuttamattomissa. Olin mielestäni tehnyt kaiken oikein, mutta mikään ei sujunut niin kuin piti ja saavutettu oli kaukana haluamastani. Enkä pystynyt nauttimaan siitä mistä muut näyttivät nauttivan niin suuresti. Mitä enemmän yritin tehdä oikein, sitä pahemmalta minusta tuntui.
 
Olin vuosikausia yrittänyt vakuuttaa itselleni, että minun kuuluu olla todella onnellinen ja kiitollinen kaikesta, koska minulla on kaikkea niin runsaasti ja on niin paljon ihmisiä, joilla on todella vähän. Vuosikausia hoin itselleni tuota. Se oli kuin mantra, jolla sain itseni aamulla nousemaan sängystä, lähtemään liikkeelle ja siirtymään paikasta toiseen. Unelmoin, että olisin voinut vain ajaa autolla loputtomasti menemättä mihinkään, pysähtymättä mihinkään, olla ikuisesti vain matkalla johonkin. Unelmoin, että voisin vain nukkua heräämättä koskaan. Unelmoin koko ajan olevani jossain muualla ja toisenlainen.
 
Lopulta olin sen tosiasian ääressä, että hyvän ja kauniin näkeminen oli vaikeata, lähes mahdotonta. Ja vähiten hyvää tai kaunista näin omassa itsessäni. Kaikki hyvä, jonka tunnistin, oli ulkopuolellani, mutta ei minun lähiympäristössäni ja vähiten minussa itsessäni. Kaikki kaunis ja ihana oli jossain muualla ja muilla, ei minussa tai lähelläni. Kaikki huomioni oli epäkohdissa, sekä omissani että toisten. Ja sitä kaikkea minä heijastin ympärilleni. Olin jatkuvassa sotatilassa itseni ja maailman kanssa; hyökkäsin ja puolustin. Sisälläni sotilas huusi: ”Kunnia kuuluu niille jotka sen ansaitsevat. Sota ei heikkoja kaipaa. Tulta päin.”
 
Muistan yhä kirkkaasti sen hetken, kun antauduin ja sanoin itselleni: ”En tiedä mitä tehdä. En tiedä miten toimia toisin. En tiedä edes mistä todella pidän tai kuka olen. Sen tiedän että tämä ei toimi. Enkä pidä siitä mitä minusta on tullut.”
 
Se oli antautumisen ja irtipäästämisen hetki. En sitä tuolloin tiennyt, vasta jälkeenpäin ymmärsin, että mitä tuossa hetkessä tapahtui. Minä antauduin elämän edessä.  Minä kohtasin todellisuuden ja itseni. Minä kohtasin pelottavan tuntemattoman ja ei tietämisen –tilan. En tiennyt enää kuka olin, mitä tehdä tai minne olin matkalla, mutta päästin irti siitä mitä oli ollut tai mitä minusta oli tullut.
 
Tuossa samassa hetkessä luettelin kaikki asiat, joihin olin kiintynyt ja takertunut; ihmissuhteet, statukset, kodin, työpaikan, ajatus- ja toimintamallit, uskomukset oikeasta ja väärästä, elämäntyylin, kulutustottumukset, omistamisen tärkeyden – ihan kaiken.  Kiitin ja hyvästelin kaikki rakkaiksi tulleet asiat ja ihmiset. Hyvästelin kaiken tutun ja turvallisen. Se oli eräänlainen suruprosessi, jossa annoin kaiken tuntemani kuolla. Se oli myös rukous elämälle, jota en tavoittanut. Istuin oman elämäni haudalla ja hyvästelin kaiken minulle niin kovin rakkaan tai ainakin tunnetun, johon olin takertunut. Tuttu ei tuntunut enää turvalliselta, joten olin vapaa lähtemään kohti tuntematonta. Tuntematon pelotti, mutta tunnettuun jääminen tuntui sietämättömältä. Uskomatonta miten paljon olin tarvinnut häpeän, riittämättömyyden ja rakkaudettomuuden kokemuksia, jotta saatoin astua kohti tuntematonta.
 
Olin huomannut, että mitään hyvää en saavuttanut tahtomalla, pakottamalla ja takertumalla. Olin huomannut, että sen mitä olin lujalla tahdolla saavuttanut, ei tuonut minulle niitä merkityksiä, joita janosin sydämeni pohjasta. Enkä edes tiennyt mitä todella janosin. En vain enää jaksanut säntäillä ja juosta erilaisten asioiden perässä etsien sitä mikä minut täyttäisi. Minä pidin oman elämäni hautajaiset ja itkin. Itkin pihalle itsestäni kaikkea sitä mitä en jaksanut enää kantaa mukanani. Kaikki mihin olin uskonut oli kadottanut merkityksensä ja minulla ei ollut antaa uusia merkityksiä tilalle.
 
Siinä minä istuin kalliolla syksyn ensi tuulien kuivatessa kyyneliäni. Peruskallio peppua vasten tuntui turvalliselta ja lohduttavalta. Tunsin olevani aivan tyhjä ja tunsin syvää rauhaa. Olin matkalla jonnekin uuteen tietämättä lainkaan mitä se uusi olisi tai miten sinne pääsisi. Olo oli kuitenkin kevyt, sillä reppuni oli tyhjä. En aikonut ottaa mitään menneestä mukaan tuolle matkalle. Aloin tuntea syvää kiitollisuutta, vaikken tiennyt mistä.
 
En tiedä, että alkoiko tuosta antautumisen ja irtipäästämisen hetkestä eheytymistarinani, sillä en tiedä olinko koskaan todella rikki tai särkynyt. Ehkä tuosta hetkestä aloin matkan kohti itseäni ja takaisin kotiin, kokonaiseksi itsekseni.  Ehkä aloin kasvaa aivan uudella tavalla omaksi itsekseni. En tiedä.
 
Uskon kuitenkin, että meissä kaikissa on aina kaikki tarvittava ja sillä tavalla me olemme aina kaikki ehjiä ja kokonaisia. Ehkä kyse on enemmänkin  siitä, että olemmeko me kosketuksissa tuohon kaikkeen runsauteen, joka meissä on ja on aina ollut. Ehkä rikkinäisyyden kokemus syntyy siitä, ettemme ole yhteydessä itseemme. Ehkä särkyneisyyden kokemus syntyy siitä, että olemme menettäneet kosketuksen omaan voimaamme, joka meissä on ja on aina ollut.
 
Me voimme kokea olevamme rikkinäisiä ja särkyneitä niissä hetkissä, kun menetämme kosketuksen itseemme ja siihen mitä todella on. Kun etsimme onnea, rauhaa ja merkityksellisyyttä ulkopuoleltamme olevista asioista ja ihmisistä. Kun etsimme kaipaamaamme tavoilla, jotka meille on opetettu, mutta jotka eivät ole meidän tapojamme.  Kun takerrumme toimimattomiin ajatus- ja toimintamalleihin sekä uskomuksiin, jotka vievät meidät kauemmaksi itsestämme. Kun valitsemme elämäämme asioita toisten kautta, emmekä itsemme kautta. Kun katseemme on kiinnittynyt aina ulospäin, eikä koskaan sisäänpäin.
 
Minulla oli ihan kaikkea, mutta minulla ei ollut mitään.  Tai olihan minussa kaikenlaista, mutta en pitänyt löytämästäni. Löysin itsestäni vain itseinhoa ja riittämättömyyden kokemusta. Se tuntui epämiellyttävältä elämisen muodolta. Ulkopuolellani kiinnitin huomioni puutteisiin, riskeihin, epäonnistumisiin, riittämättömyyteen, vajeeseen eli kaikkeen joka oli poispäin tavoitteista, saavuttamisesta, perille pääsystä ja muista täydellisyyden kuvitelmista.
 
Minä pyrin kohti täydellisyyden kuvitelmia ja vertasin kaikkea olemaani ja tekemääni johonkin itseni ulkopuolella olevaan, joka oli toisenlaista kuin minä itse. Kaikkea piti olla enemmän. Kaikkea piti tehdä enemmän ja lujemmin. Mikään ei riittänyt, vaan piti  asettaa uudet kovemmat tavoitteet ja pyrkiä niihin hinnalla mihin hyvänsä. Kasvattaa betoninen kuori, kovempi nahka, olla teflonia ja kulkea läpi jokaisen kivisen seinän. Oli kunniakasta pyyhkiä verta otsalta, kun kulki läpi harmaiden kivien. Oli kunniakasta sietää huonoa käytöstä ja vaikeita tilanteita. Kunniankentät ovat kautta historian olleet verisiä ja niin oli tämäkin.
 
Siinä minä sitten olin ja istuin keskellä elämäni veristä kunniankenttää, oman elämäni haudalla.  Surin, itkin, antauduin, irtipäästin, kosketin armoa itsessäni, avasin oven ehdottamalle rakkaudelle ja aloin matkani takaisin kotiin. Tämän kaiken tein tietämättäni. Tämän kaiken saavutin antautumalla sille mitä on.
 
Minun matkani kotiin alkoi siitä hetkestä, kun käänsin katseeni takaisin itseeni. Kuuntelin vihdoinkin hetken itseäni arvostelematta, vertailematta ja tuomitsematta. Kuulin miten väsynyt ja yksin olin kaiken runsauden keskellä. Kun hetkeksi otteeni irtosi uskomuksestani täydellisestä elämästä ja minusta riittämättömänä siinä, niin tein tilaa jollekin uudelle tulla. En tiennyt tuolloin, että ensisijaisesti tein tilaa itselleni olla.
 
Nimitän tuota hetkeä armon hetkeksi, sillä sen yhden pienen hetken verran en ollut armoton. En verrannut, arvostellut tai tuominnut itseäni heikkoudesta, riittämättömyydestä ja kaikesta mahdollisesta verrattuna muihin. Tuossa armon hetkessä minä sallin itseni olla ja irtipäästää kaikesta.
 
Armo on iso sana ja sillä on paljon merkityksiä. Minulle armo tarkoittaa paljon kaikenlaista, jota on vaikea sallia itselleen. Se on sitä, että minä riitän tällaisena kuin olen. Minä olen hyväksytty tällaisena kuin olen. Minä olen rakastettu tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse tehdä mitään tai saavuttaa mitään ollakseni hyväksytty ja rakastettu. Minun ei tarvitse mennä minnekään ollakseni hyväksytty ja rakastettu. Minä olen tervetullut, minua on odotettu ja minulle on paikka varattuna täällä, minun sydämessäni. Sitä kaikkea armossa on.  Armo tekee tilaa olla juuri sellaisena kuin on.
 
Silloin aloin kuulla tuon hiljaisen äänen sisältäni, joka sanoi hyvin arasti pienellä äänellä kuin anteeksi pyydellen: ”Minä haluan kokea olevani riittävä, hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin olen.” Minä halusin riittää itsenäni ja kokea ehdotonta rakkautta. Halusin kokea rakkautta ehdoitta, kokea olevani rajattomasti rakastettu ja ennen kaikkea riittää itselleni. Halusin rakkautta, vaikken tiennyt mitä se rakkaus olisi. Minulla oli uusi suunta ja se riitti.
 
Kun minulle sanotaan: ”Sinä olet varmaan kokenut jotain todella pahoja. Sinä olet varmaan joskus särkynyt todella pahasti, mennyt rikki.”, niin silloin tiedän, että tuo ihminen pyytää armoa, ehdotonta rakkautta, lupaa olla hyväksytty, riittävä ja rakastettu. Hän pyytää tulla nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena omana itsenään. Hän koputtaa ovelleni, haluaa kokea olevansa tervetullut ja odotettu vieras.
 
Matka alkaa aina omasta itsestä, joten anna itsellesi lupa olla, toivota itsesi tervetulleeksi omaan sydämeesi ja elämääsi.
 
Mene peilin ääreen, katso itseäsi syvälle silmiin ja sano hellästi itsellesi: ”Minä näen sinut. Minä kuulen sinut. Sinä olet riittävä. Sinä olet hyväksytty juuri sellaisena kuin olet. Sinä olet rakastettu. Sinä olet tervetullut, sinulle on paikka varattuna täällä, olen odottanut Sinua!”
 
Kun teet itsellesi tilaa omaan elämääsi, niin teet tilaa myös muiden olla sellaisina kuin he ovat, kokonaisina ihmisinä, ihan omana itsenään. Silloin luot tilaa, jossa ihmeet tapahtuvat. Meille on annettu vapaus valita joka hetki ja voima luoda juuri sellainen elämä, jossa meille kaikille on tilaa, itseämme unohtamatta.