Metaforien kautta sukeltaminen omaan maailmankuvaan

Luin tarinaa juhlapöydästä, jossa ruokalajeja on runsaasti ottaa kaikille ja josta kukin voi ottaa mitä haluaa, ja niin paljon kuin haluaa.  Tuo metafora elämästä juhlapöytänä  voi avata huomaamaan miten on suhtautunut elämään ja/tai miten suhtautuu elämään kuluvassa hetkessä.  

Näkökulmia elämään on yhtä monta kuin on ihmistä ja kokemusta. Kunkin ihmisen näkökulmat vaihtelevat riippuen tilanteista, rooleista, suhteista, ajasta sekä oman kasvun vaiheesta. Kaikki näkökulmat ja niihin liittyvät kokemukset ovat kuitenkin totta kokijalle tai ovat jossain vaiheessa olleet totuus, joka on muokannut kokijan mielenmaisemaa, tunnemaastoa ja siten toimintaa.

Aina ei ole helppoa huomata ja sitten kun huomaa, niin ei ole helppoa hyväksyä huomattua. Siinä lyhykäisyydessään taitaa olla kuvaus ihmisenä kasvun haasteesta. Siinä on myös muutoksen salaisuus; kaikki lähtee aina itsestä ja tietoiseksi tulemisesta sekä kaiken tiedostetun hyväksymisestä.

Tilan tekeminen uudenlaisille ajatuksille, uskomuksille, kokemuksille ja toiminnalle tapahtuu sisäisen työskentelyn kautta, eikä se muutostyö haastavuudessaan säästele meitä vaikeilta tuntuvilta ajatuksilta, tunteilta, kokemuksilta tai valinnoilta.

Toisin ajattelu, tunteminen, kokeminen ja toimiminen ei tapahdu ulkoapäin. Toki kasvu ja muutos tapahtuvat aina ihmisten välisissä suhteissa, suhteessa maailmassa tapahtuvaan, mutta kasvun suunta on sisältä ulospäin. Maailmankuva luodaan oman sisäisen suhteen ja ulkoiseen suhtautumisen kautta. Kukin luo oman ainutlaatuisen maailmankuvansa tietoisuuden tasonsa kautta;  sen kautta mitä kykenee huomaamaan kussakin tapahtuvassa hetkessä. Ihmisen yksilötason tiedostamisen taso on aina rajallista tai lähes olematonta. Tiedostamisen rajallisuus johtuu yksilöajattelulla luodusta erillisyyden kokemuksesta. Erillisyyden kokemuksen harhassa kaikki oleva ja tapahtuva, sekä todellinen itse, jaetaan loputtomiksi osiksi. Ihmisiän pituisella vaelluksella maailmassa kukin yksilö kutsuu osiaan takaisin maailmalta, jotta yksilö pääsisi vihdoin kotiin.

Oma suhde itseen ja suhtautuminen ulkoiseen luo maailmankuvan ja siihen liittyvän kokemuksellisen ulottuvuuden. Jokainen luo oman maailmansa muodot itse, värittää ne ja kokee ne luomansa pohjalta. Maailmoja on loputtomasti, sillä jokaisen kokijan ainutlaatuinen maailmankuva on todellinen kokijalleen.

Kun jokaisella on sitten oma ainutlaatuinen kuvansa maailmasta ja jokainen kuva maailmasta on totta kokijalleen, niin miten hyväksyä kaikki tämä ja enemmän. Kun on tietoinen siitä, että kaikki koettu on itse luotua. Kun on herännyt huomaamaan, ettei ole ketään toista, vaan on vain oma suhtautuminen itseen, toisiin ja tapahtuvaan.

Mikään ei ole niin helppoa kuin koetun hyväksyminen ja samaan aikaan mikään ei ole niin vaikeaa kuin koetun hyväksyminen. Hyväksyminen ei ole tietämistä siitä mikä on oikein, järkevää tai kannattavaa suhteessa itseen ja ympärillä tapahtuvaan elämään. Hyväksyminen on olemista siinä mitä on. Hyväksyminen on huomaamista. Hyväksyminen on oman haavoittuvaisuuden avaamista ja siten tietoisuuden laajenemista mistä seuraa toisenlaista tietämistä. Tietämistä joka ei perustu olemassa olevan tunnetun eli menneen analysointiin.

Hyväksyminen on eräänlaista astumista tilaan, joka on tyhjennetty tutuista käsitteistä ja määritteistä. Hyväksyminen on vain sana kunnes sitä alkaa elää todeksi, ja se on aina tietoinen valinta. Tietoisia valintoja voi tehdä vain itse valitsemalla arjessa toisin. Tietoisuus ei kasva lukemalla tai tietämällä. Tietoisuuden kokemuksellisuuden maasto ei muodostu tunnetusta, vaan ei tiedetystä tuntemattomasta. Tuntemattomaan maastoon astuminen vaatii aina tietoista rohkeuden laajentamista, sillä silloin on luovuttava kaikesta tunnetusta ja hyväksyttävä aina tuntematon. Se on eräänlaisen luvan antamista sille, että elämä saa tapahtua ehdoitta.