Minun pelollani oli pikkutytön ääni, joka kysyi: "Ketä kiinnostavat sinun ajatuksesi?"

Monen muun lailla, olen lähes mykistyneenä seurannut Saara Aallon upeaa tarinaa; tarinaa omana itsenä olemisen voimasta. Siten Saara Aallon jälkiä seuraten löysin tämän No Fear 2016, "No Fear, No More" -sivuston.

Tai löysin nyt vasta. Tai sitten juuri oikeaan aikaan. Ehkä olen jo myöhässä. Tai ehkä olen aikaisessa. Tai ehkä olen juuri oikeassa paikassa juuri oikeaan aikaan. 

No Fear 2016, "No Fear, No More" -sivustolla saa jakaa oman tarinana pelosta ja sen kohtaamisesta. Minä käytin tilaisuuden hyväkseni ja jaoin sen mitä minulla on antaa. Ja taas Risto Rasan runo alkaa soida päässäni: "Antaisin sinulle kukan, mutta täällä on niitä niin vähän, vain oravalle marja ja ketulle leipä." Olipa siis kerran pikkutyttö, joka oli pelon ääni...

Minun pelollani oli pikkutytön ääni, joka kysyi: "Ketä kiinnostavat sinun ajatuksesi?"

Luin No Fear 2016, "No Fear. No More." –sivustolla jaetut tarinat ja nyt on vaikea erottaa oma tarinansa muiden tarinoista, koska se tarina taitaa olla yhteinen. Ihmiskunnan yhteinen ja ikiaikainen tarina ihmisenä olemisen inhimillisyydestä, jonka voi jakaa itsensä kautta ja huomata palanneensa kotiin, yhteyteen, toisten luo. Se on valinta: "No fear, no more". Se on erillisyyden ja yksinäisyyden vankilasta ulos murtautumista ja paluuta yhteyteen, toisten luo. 

Uskon, että jokainen voi löytää itsensä jokaisesta jaetusta tarinasta; nähdä sen yksityisimmän itsestään toisesta, nähdä toisen ja tulla nähdyksi. Voiko olla sen suurempaa lahjaa kuin kokea tulleensa nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyiksi juuri sellaisena kuin on? Voiko sen suurempaa lahjaa saada kuin nähdä itsensä toisen heijastuksen kautta?

Minäkin olen pelännyt kauan. Olen myös kauan kiertänyt pelkoa ja juossut sitä pakoon vain kohdatakseni sen jälleen. Kun en jaksanut enää taistella pelkoa vastaan, niin hyväksyin sen. Sanoin pelolleni: "Minä näen sinut. Sinä olet tervetullut. Sinulle on paikka täällä. Olen odottanut sinua." 
Nyt sallin pelon käydä kylässä ja olemme alkaneet tutustua toisiimme. Ehkä meistä on tullut jopa kavereita, sillä nyt tiedän, että pelko ei tahdo minulle pahaa. Pelko kertoo minulle kaikista niistä kohdista, joita kohti kannattaa kääntyä, sitten kun olen valmis. Pelko ei pakota minua mihinkään. 

Pelko on sellainen kaveri, että se odottaa kärsivällisesti ja koputtaa ovelleni niin kauan, kunnes minä olen valmis astumaan pelkoni läpi, löytääkseni sen mitä en tiennyt etsiväni ja sen mitä en edes tiennyt kadottaneeni. Joka kerta kun olen astunut pelon ovesta läpi, niin lopulta vastassa on ollut rakkaus. 
Minä pelkäsin sitä mitä kaikki ihmiset ovat aina pelänneet. Kuvittelin olevani liian outo ja kumma tähän maailmaan. Pelkäsin tulevani hylätyksi erilaisuudessani. Sitten aloin uskoa, että omana itsenäni tulisin hylätyksi. Kuvitelmani sai minut kokemaan olevani erillinen kaikesta ja lopulta olin vain salaa oma itseni. Se on raskas tapa olla yhdessä muiden kanssa. Kaipasin aitoa yhteyttä ihmisiin, kaipasin hyväksytyksi tulemista sellaisena kuin olen, mutta se oli maailmassani mahdotonta. Minulla oli oikeus olla minä, vain salaa muilta. 

Minussa, sisälläni, asui vihainen, surullinen ja yksinäinen pikkutyttö, joka muistutti minua erillisyydestäni kysymällä: "Ketä kiinnostavat sinun ajatuksesi?" Aina silloin muistin vaieta salatusta, itsestäni, sillä ketä todellakaan kiinnostaisivat kummat ajatukseni ja se millaisena todella näin maailman.

Yritin siis ajatella, tuntea ja toimia siten, että minut hyväksyttäisiin. Tein valintoja, joita riittävä joukko piti hyväksyttyinä ja arvostettuina. Tein asioita, joista sain hyväksyvää palautetta. Minä olin kiltti tyttö, joka yritti ja yritti koskaan onnistumatta. Yhtenä päivänä en jaksanut enää yrittää olla se joku muu. Minä valitsin: "No fear, no more." ja hyppäsin tuntemattomaan, astuin jyrkänteeltä alas ja tipuin Liisan kanssa kaninkoloon.En tiennyt miten toimia toisin. Tunnistin vain toimimattoman ja minä hyppäsin. Luotin siihen, että on oltava jotain muutakin ja jos ei olisikaan, niin minulla ei olisi enää mitään menetettävää. 

Nyt teen sitä mitä teen siksi, että tekisin sitä joka tapauksessa. En tee mitään vain siksi, että siitä olisi jotain välitöntä hyötyä tai että saisin siitä hyväksyvää palautetta. Teen sitä mikä tekee minut onnelliseksi ja olen vihdoin ymmärtänyt, ettei mikään tai kukaan ei voi estää minua tekemästä sitä mikä tekee minut onnelliseksi.

Minä rakastan tarinoita ihmisenä olemisesta ja ihmisenä kasvusta. Minä siis vain annan tarinoiden virrata kauttani. Nyt uskallan kertoa, että minusta maailma on kaunis. Nyt uskallan kertoa, että minä näen ja loppujen lopuksi kaikki on kovin yksinkertaista. Minä näen sen kaiken mikä yhdistää meidät toisiimme. Minä rakastan sen muutoksen seuraamista, kun ihminen kohtaa pelkonsa ja alkaa hengittää vapautta. Minä rakastan sitä hetkeä, kun ihminen pelkonsa kohtaamalla synnyttää itsensä uudestaan kerta toisensa jälkeen ja loistaa yhä kirkkaammin. Se on kaunista katseltavaa, kun ihminen on sitä mitä hän todella on. 

Kun minä näen kaiken kauniin ja annan tarinan virrata kauttani, silloin minä koen olevani yhteydessä kaikkeen elävään ja koen olevani osa tätä elämää, joka tapahtuu kaikkialla ja kaikessa. 
Enää sillä ei ole väliä, että kiinnostaako ketään tarinat, joiden annan virrata kauttani. Minä nautin siinä virtauksessa olemisesta. Minä saan nähdä ja kokea kaunista. Minä saan kokea olevani osa tätä kaikkea. Minä en ole enää yksin tai erillinen. Enkä anna enää pelkojeni estää minua olemasta se kuka olen. 

Kun pelko tulee kylään, niin toivotan sen tervetulleeksi ja otan sen ojentaman lahjan vastaan. Joskus se vie aikaa, että kykenen ottamaan tarjotun lahjana vastaan, mutta pelko on kärsivällinen kaveri, ja se odottaa niin kauan kuin tarvitaan. Pelko on kuin hyvä ystävä, se odottaa kunnes minä olen valmis astumaan omasta ovestani ulos ja toisia ihmisiä vastaan.

#nofear2016#