Mitä jos vain nukkuisit?

​Eilen oli hetki, jossa jostakin päästettiin vapaaksi. Vapaaksi päässyt laittoi kaiken liikkeeseen. Runot koputtelivat ovelle niin ahkeraan, että oli unestakin noustava kirjoittamaan tarinaa. Runojen tuomisten kohdalla kumarran tavallista syvempään, sillä tämän portin aukeamista kunnioitan suuresti.
 
Se on sanoin kuvaamaton tunne, kun se aukeaa mikä joskus suljettiin iäksi. Hyvin suljin runojen virrat. Kirjoittanut olen koko ikäni, mutta kolmeenkymmeneen vuoteen ei ollut lupaa sydämen kautta tuleville tarinoille, eikä varsinkaan runoille. Tarinoiden voimat oli valjastettu toisenlaiseen käyttöön maailmaan, jossa haavat olivat heikkoutta, eivät syvältä kumpuavaa alkuvoimaa.
 
Runot ovat tarinoiden haavoittuvin muoto. Runot voivat virrata kauttani vain siitä kaikkein alastomimmasta kohdasta. Puhtain rakkaus virtaa aina haavan syvimmässä kohdassa parantamassa.

Mitä jos vain nukkuisit?

Tuulella käyvät,
vesissä virtaavat
mitä jos  heräisit yössä
mustien kirkuessa
sinussa.
 
Maaksi muokattu,
tulella kulkevat
mitä jos  vaeltaisit päivässä
mustien liitäessä
sinussa.
 
Ilmasta täyttyvät
vedestä janoiset
mitä jos  haavoittuisit
mustien  hunnuttaessa
harsoin haaveesi.
 
Valosta tehty
maaksi palaava
mitä jos
mustien harhoista haavoittuneena
et päivääsi
yöstäsi heräisi.
 
Mitä jos
nukkuisit ikuisesti päivät
yössäsi mustat silmissäsi
tietämättä
valon loistavan
lävitsesi.
 
Mitä jos
valoa itsestäsi
valossa et tiedostaisi,
mustuisitko.
 
Mitä jos vain nukkuisit?

-Anne Peltonen