Muutos runojen valossa

RUNOT JA MUUTOS,
muutos runojen valossa
 
Runot ovat aina olleet minulle erityisen rakkaita; herkkiä, haavoittuvia ja voimassaan vahvoja yhtä aikaa.
 
Runojen voima on ehkä, juuri siinä - runojen haavoittuvuudessa. Runo on kuin haava, jonka kautta ihmisenä olemisen inhimillisyys voi virrata esiin. Runo voi tuoda valoa mielen pimeään; uneksijan unen näköön maailmasta.
 
Runot luovat tilaa ja vapautta kohdata ja oivaltaa itsestään jotain suhteessa toisiin, ja siihen mitä on. Siihen suhteeseen mitä voidaan nimittää muutokseksi, jossa itse voi huomata suhteessaan johonkin olevan toisin.
 
Runo viittaa johonkin, joka jo tiedetään ja jonka voi muistaa. Runo jättää tilaa muistaa, kertomatta mitä pitäisi muistaa.
 
Runo on hellä, mutta säälimätön mielen pimeälle. Runo muistuttaa synnistä, joihin mieli ei keksi enää puolustuksia. Runo muistuttaa mielen synneistä suurimmasta; rikoksesta itseään vastaan - loputtoman rakkaudettomuuden valinnoista. Runo muistuttaa myös siitä tärkeimmästä, mahdollisuudesta valita toisin; ehdottomasta rakkaudesta ja rakkauden valinnasta.
 
Runo, "Uneksija - tällä samalla rannalla.", syntyi ihmisenä olemisen haavasta, jonka kautta - toivoni mukaan - ihmisenä olemisen inhimillisyys voi virrata esiin, tuoda valoa mielen pimeään.
 
Kiitos Jorge Luis Borges, Michele Ranchetti ja moni muu. Kiitos, ilman Teitä ja ilman Sinua, en uskaltaisi jakaa ihmisenä olemisen haavasta, vaikka tiedän sen olevan tie toistemme luo.

Kun Uneksija -runo astui esiin, niin kuulin menneisyydestä kuiskauksen: ”En ymmärrä tästä mitään. Ei kukaan voi käsittää tätä, eihän tässä  runossa ole edes loppusointuja.” Nyt kuulin tuossa menneen kuiskeessa rakkauden kutsun, kutsun valita tässä(kin) kohtaa rakkaus, mahdollisuuden tunnistaa rakkaus sielläkin missä sitä on vaikeata havaita. Sielläkin se rakkaus oli, ja se löytyi, vaikka sillä oli mitä mainion valeasu, tälläkin kertaa ja "tällä samalla rannalla."

 Runo
UNEKSIJA, TÄLLÄ SAMALLA RANNALLA

Aivan kuin näkisin kaiken,
ensimmäistä kertaa,
jälleen.

Kuinka monesti olenkaan ollut,
tällä samalla rannalla,
ja nähnyt kaiken.
Jälleen olen täällä,
jälleen näkemässä,
toisin.
Saman ja tunnetun,
jälleen,
uusin silmin.

Kahden voiman taistelua;
elämän ja kuoleman,
minuuteni kentillä.
Yhden voiman kaksi puolta.
Voima, joka luo muotoni,
yli ajan,
yhä uudestaan,
ja uudestaan.
Koskaan pysähtymättä,
koskaan väsymättä.

Ajassa minuuteni istuu loputtoman väsyneenä,
tällä samalla rannalla.
Pelkää uneksijan
nukahtavan uudestaan.
Pelkää uneksijan
heräävän uudestaan,
tällä samalla rannalla.

Minuuteni istuu,
tällä samalla rannalla,
väsyneenä unen näköön,
vaeltajan kuiskiessa jo liikkeelle.

Lepään hetken,
ajattomuudessa,
ajattelun toisella puolen, 
tässä maisemassa.
Tiedän palaavani tälle rannalle,
nähdäkseni,
jälleen,
ensimmäistä kertaa.

Tämän valitsin, sydämeni kutsu,
jota seuraan.
Nyt lepään hetken,
juuri nyt en jaksa pelätä,
nukahtamista,
ja heräämistä.

Hyväksyn väsymyksen,
sallin levon.
Hyväksyn konfliktin,
sallin vastuksen,
ja pimeää ei enää ole,
on vain valo,
jota pimeäksi luulin.