Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen arvokas kokemus

​
Viime päivinä olen ollut seuraavien kysymysten äärellä:
"Milloin koen tulevani aidosti kuulluksi ja nähdyksi?"

Sama toisin sanoin: "Milloin koen todella kohtaavani toisen?", "Kenen seurassa on helppo hengitellä, ihan vain olla?" tai "Mitä arvostan keskustelussa?"
 
Pidän kysymyksistä, jotka avaavat uutta omasta kokemisesta, vaikka uutta avaavat kysymykset saattavat myös tuntua epämiellyttäviltä. Koen  olevani suuresti arvostettu, kun kohtaan aidosti avoimen kysymyksen, johon ei liity ennakko-oletuksia, tulkintaa, arvottamista, vertailua, ennakkotavoitetta ja jonkin hyödyn, tahi tuloksen, saavuttamista.
 
Loukkaantumisen tunne nousee, kun joku kuvittelee, etten huomaa yrityksiä, joissa tietoisesti minua yritetään käyttää välineenä omien tavoitteiden saavuttamiseen. Vaikka tiedän, että se on vain egoni, joka loukkaantuu, koska ns. egoni kokee kaiken tapahtuvan henkilökohtaisella tasolla. Silti loukkaantumisen tuntemus ja kokemus on aito kehossani.
 
Uskomukseni on, että jokainen ihminen, tavalla tai toisella, aistii manipuloinnin, vaikkei sitä tiedostaisi. Tarkoitan tässä manipuloinnilla tietoista vaikuttamista toiseen ennalta asetetun oman tavoitteen tai hyödyn saavuttamiseksi. Kun joku toinen käyttää toista ihmistä välineenä omiin tarkoituksiinsa, niin jollakin tavalla keho sen havaitsee. Se voi olla jokin epämiellyttävä tuntemus noissa tilanteissa, jota ei osaa selittää järjellä. Aivan kuin jokin kehossa tietäisi, että joku käyttää sinua karkkiautomaattina, josta saa haluamansa namun painelemalla oikeita nappeja. 

Kun itse kukin tahattomasti tai tarkoituksellisesti valitsee ennakkoajatteluun/-tulkintaan liittyvät  kysymykset ja hyvää tarkoittaen valitsee johdattelevat  kysymykset, niin silloin liikutaan maastossa, jossa kannattaa liikkua herkin ja tiedostavin askelin. Siinä vaiheessa lähestytään toista ihmistä yläkulmasta, eikä samalta tasolta vertaisuuden kautta.
 
Arvostan rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat jakaa omasta kokemastaan. Ihmisiä, jotka eivät piiloudu toisten sanojen taakse ja toisten kokemusten kuvailuun. Se on kuin kentän laidalta huutelua, kun toiset todella pelaavat kentällä. Omasta koetusta jakamisen hetkissä koen arvostusta. Koen vertaisuutta. Noissa hetkissä on helppo olla, koska ihmisenä olemisen alastomuus on jaettua. 
 
Koen, että ollaan yhteisessä ihmisen olemisen keskeneräisyyden maastossa. Havainnoidaan, tunnustellaan havaittua ja jaetaan omaa kokemusta, omin sanoin, omin tavoin. Annetaan omasta, jaetaan yksityisestä, kohdataan ihmisenä olemisen keskeneräisyyden häpeä; tullaan nähdyksi ja kuulluiksi kokonaisina ihmisinä, ei täydellisinä kuvina ihmisestä.
 
Kun osoitetaan luottamusta ihmisenä olemisen alastomuudessa, niin niissä hetkissä ei ole toisten puolesta tietämistä, eikä tarvetta  selittää maailmaa tyhjäksi sanoin ja silti on vapaus yrittää sanoittaa koettu tyhjäksi. Niissä hetkissä on tilaa hiljaisuuden kokemiselle sekä analyysille, sillä niissä hetkissä ei nousta toisen yläpuolelle toistamalla toisten totuuksia.
 
Olen pohtinut paljon ihmisenä olemista. Olen tunnustellut paljon ihmisenä olemisen keskeneräisyyden kokemusta ja sen positiivisia vaikuttavuuksia. Tätä kaikkea olen nimittänyt muutokseksi.  Olen paljon pohtinut sitä, miksi teen sitä, mitä teen; miksi kirjoitan ja kohtaan sen häpeän, joka nousee omasta keskeneräisyyden kokemuksesta kaikessa tekemisessä, myös kirjoittamisessa. Silloin kuulen erään kirjailijan sanat: "Jonkun on kirjoitettava tästä häpeästä, ihmisenä olemisen häpeästä."  Siksi kirjoitan, sillä minulla on vain tämä oma kokemukseni, muuta minulla ei ole antaa. Seuraavaksi kuulenkin jo Risto Rasan lohduttavat sanat: "Antaisin sinulle kukan, mutta niitä on täällä niin vähän, vain oravalle marja ja ketulle leipä. "

Vielä kuulen jonkun tutun lapsen äänen huikkaavan puhelimeen ennen kuin saan ns. luuria korvaan: "Ei mulla muuta, heippa!"

---