Jälleen katson muistojani 5 vuoden takaa, hetkestä 8.10.2017. Hyvältä tuntuu katsella muutoksen muistamisia, ja jatkaa samalla polulla muutoksen kantaessa jokaisella askeleella.
--

"MUUTOSVÄLITYSTÄ JO VUODESTA 1968." (8.10.2017)

Viimeisten vuosien aikana minulta on usein kysytty: "Mitä teet?"

Kun on elänyt voimakkaassa muutoksen tilassa useita vuosia, tuo kysymys on ollut ajoittain haastava vastattava kysyjää tyydyttävällä tavalla. Kun urakalla riisuu päältään toimimattomaksi tulleita rooleja, statuksia, ympäristöjä, ajatuksia, uskomuksia ja toimintamalleja. Kun luopuu elämässään jostain hyvin palvelleesta, mutta tässä hetkessä tiensä päähän tullleesta, niin ns. uusi ei astu heti tilalle. Uuden ollessa vielä kehkeytymässä ollaan eräänlaisessa välitilassa. Tästä hetkellisesti tyhjästä tilasta on ollut haastavaa vastata "Mitä teet?" -kysymyksiin.

"Mitä teen?" -kysymykseen voi toki vastata, että "Olen tässä." Tuo vastaus yleensä vain hämmentää kysyjän, eikä vie yhteistä vuorovaikutustilannetta eteenpäin.

Kysymys on haastava, sillä ihmiset kysyessään "Mitä teet?" -kysymyksen odottavat kuulevansa eri asioista. Joku haluaa kuulla missä asuu, toinen haluaa tietää millaisessa parisuhteessa on, kolmatta kiinnostaa millainen terveydentila on, tai millaisia töitä tekee ja millaisin tavoin ansaitsee rahaa.

Siinä vaiheessa kun omat käsitykset mm. työn teon käsitteestä romuttuvat ja alkavat muotoutua uudestaan, niin sitä on todella haastavaa vastata toisia ihmisiä tyydyttävällä tavalla "Mitä teen?" -kysymykseen.

Kun itseltä häviää ihmisenä olemisesta ja suhteessa toisiin ns. vapaa-ajan sekä työajan rajat, niin haaste vastata kysyjää tyydyttävällä tavalla vain kasvaa.

Kun itsellä työn käsite ei pidä enää sisällään tiettyä lopputulosta, niin sitten sitä on jo todella ongelmissa vastauksiensa kanssa. Ihmisten ennakkoajatus on usein se, että työtä on se mistä seuraa rahaa.

Mitä jos tekee valtavasti töitä kellon ympäri ilman tiettyä välitöntä hyödyn odotusta. Mitä jos tekee työnä sitä mitä tekisi joka tapauksessa ilman, että siitä seuraa välittömästi ennakkoon valittu lopputulos X tai hyöty Y, esim. raha. Mitä jos huomaa toimivansa tunti-, päivä-, viikko-, kuukausi- ja vuosikaupalla silkasta intohimosta, eräänlaisesta järjettömästä sisäisestä pakosta. Mitä jos sallii itsensä tehdä jotain, jolle ei pysty edes lupaamaan tiettyä lopputulosta tulevaisuudessa tai mitään järkevää aineellista seuraamusta, jolla voisi selittää tekemisensä järkevyyttä kysyville.

Miten synnyttää jotain aivan uutta ja suunnata aivan jotain uutta kohti, jos pitää ennakkoon tietää miten, milloin ja kuinka paljon siitä seuraa esim. rahaa. Onko tekeminen hyödytöntä tai arvotonta, jos siitä ei seuraa koskaan rahaa.

Jos tavoittelee uutta vain rahan näkökulmasta, niin silloin toimitaan etukäteen rajatussa maastossa ja uuden ilmeentyminen on hyvin rajallista. Tuo näkökulma voi pahimmillaan estää liikkeelle lähdön uuteen. Koen, että tämän muutosilmiön ymmärtäminen on keskeistä suhteessa omaan ja yhteiseen hyvinvointiin tämän päivän yhteiskunnassa, sekä vapaa-ajalla että ns. työajalla.

Eilen aamulla pyöräillessäni sateessa kuulin vastauksen "Mitä teet?" -kysymykseen. Sisältäni nousi iloinen hihitys ja ajattelin, että ehkei tämä vastaus edelleenkään tyydytä kysyjää, mutta minulle se oli ainut todellinen vastaus.
​
Kysymys: "Mitä teet?"
Vastaus: "Muutosvälitystä jo vuodesta 1968."

"Muutosta ei ole se mitä tapahtuu meille, vaan mitä tapahtuu meissä." Tuo lause on ollut johtotähteni pitkään, keskittymistä omaan kasvuun olosuhteiden ja tilanteiden muutoksen tarjotessa runsasta kasvualustaansa. Vielä viisi vuotta sitten kirjoittelin ajatuksiani "muutosvälittäjän" nimissä. Se oli aikaa, kun vielä kipeästi etsin nimikkeen kautta itselleni uutta identiteettiä, kun vanhat olivat tulleet kuolleiksi kirjaimiksi. Tuosta hetkestä piti vielä kulkea muutama hetki, että saattoi kokea oman merkityksellisyytensä pelkän olemassaolon kautta, ilman nimikkeitä, ja jopa ilman toimintaa. 
 
Kun muistaa, että "Ite oot Ihana", kun olet sitä, mitä olet, ja teet sitä, mitä teet, niin kaikki alkaa sujua kuin itsestään, kevyesti, aina parhaalla tavalla, ja juuri oikeaan aikaan oman kasvun kannalta. Kaikki on kaiken aikaa tässä, ja vain odottamassa huomatuksi tulemista. Elämä odottaa, että olet valmis vastaanottamaan, ja myös valmis tekemään tilaa. Elämä odottaa, että olet valmis olemaan liikkeessä. 
 
Luonnollisessa tilassa oleminen ei tarkoita sitä, että huomaat, ja koet vain kaiken positiivisen. Kaiken positiivisen huomaaminen on sama kuin yrittäisit hahmottaa valkoisen värin näkemättä mustaa. Se ei ole mahdollista. Luonnollisessa tilassa oleminen on sitä, että huomaat enemmän, syvemmin ja laajemmin. Se tarkoittaa sitä, että osaat ottaa vastaan, ja irrottaa. Se tarkoittaa sitä, että osaat levätä, ja toimia. Se tarkoittaa sitä, että musta ja valkoinen ovat vain elämän värejä, jotka auttavat sinua kehittämään erottelukykyäsi, jotta osaisit valita itsellesi asioita, joita todella haluat, ja erottaa ne niistä, mitä kuvittelit haluavasi, tai mitä kuuluisi haluta. 
 
Erottelukyky auttaa keskittymään ratkaisuihin, sen sijaan, että tuhlaat energiaasi ongelmien kasvattamiseen. Kaikki tunteet ovat edelleen läsnä kehossasi ja ympärilläsi, mutta sinä erotat omasi toisten tunteista. Ja tunteet ovat osa ohjausjärjestelmääsi, joka kertoo sinulle suhtautumisestasi siihen, mitä on. Tunteet ovat kehossasi, ja kuuluvat kehoosi, kuuntele siis niitä. Älä vaienna ohjaustasi juoksemalla pakoon, ne huutavat vain kovemmin. Ne huutavat kehossasi, vaikka tekisit mitä vaimentaaksesi niiden äänen. Tunteet kertovat, miten tulkitset asioita. Tunteet kertovat, miten päästää  irti ajatuksista, jotka herättävät tunteita, mitkä rajoittavat hyvinvointiasi, toimintaasi ja valintojasi. Mahdottomat ajatukset estävät sinua nauttimasta elämästäsi, ei maailma, eikä olosuhteet, eivätkä toiset ihmiset. Kuten Liisa Ihmemaassa tiesi kannattaa heti aamusta miettiä tietty määrä mahdollisia ajatuksia. 
 
Kaikki on lopulta kovin yksinkertaista, kun ensin oivaltaa, että ”Ite on Ihana”, ja siten voi nähdä sen toisissa, ja antaa parhaan lahjansa sanoen: ”Ite oot Ihana.” Lopulta se kaikki tiivistyy kauneuden näkemiseen itsessä, ja sitä kautta toisissa. Kauneus on aina ensisijaisesti ensin sisäistä, ennen kuin siitä tulee ulkoista. Kauneus on lähde, ei lopputulos. 
 
Lopputuloksista vapautuneina kenenkään ei tarvitse enää olla enemmän tai vähemmän, tai jotenkin toisenlainen selvitäkseen hengissä elämästä, ja pärjätäkseen maailmassa, joka on jokaiselle kovin erilainen. Kenenkään ei tarvitse saavuttaa jotain vain sen vuoksi, että olisi hyväksytty, ja arvostettu. Kenenkään ei tarvitse enää suorittaa elämää, tai ansaita paikkaansa tässä maailmassa. Kaikille on tilaa, kaikki ovat tervetulleita, ja kaikkia tarvitaan.
 
Maailmasi on aina vain yhden uuden ajatuksen päästä sen toisen maailman kuvasta. Kun itse näet maailmasi kauniina, niin avautuvat myös ovet tutustumaan toisten maailmoihin. Maailmoja on rajattomasti, ja lukemattomia. Kauneus on yhteys, silta maailmojemme välillä, ja ovi toistemme luo. 
 
Kun lopulta kaikkialla on kauneus ja runsaus, niin vajeen maailman rajoitteet, estot ja jumit luhistuvat. Yksi ei ole toista parempi, ei arvottomampi. Erottelukykyä tarvitaan lopulta vain omien valintojen tekemiseen, itselle tärkeiden asioiden tunnistamiseen, ei erilaisten valintojen keskinäiseen vertailuun, ja arvottamiseen. 
 
Kaikkialle ilmiintyy ratkaisuja, avoimia ovia, siltoja, ja ennen ajattelemattomia mahdollisuuksia. Se on se paratiisi maailmoissamme. Se on se todellinen taivas maan päällä.
 
 On vain yksi este, minä itse, ja sinä itse. Jokaisen itsen omat ajatukset, tulkinnat, uskomukset, ehdollistumat, totuudet, oikeat ja väärät. Erottelukyky ei ole tuomintaa varten, vaan luomista varten, oman näköisen elämän luomista varten.  Mikä parasta oman näköisen elämän luominen ei ole keltään poissa, sillä kaikkea on runsaasti ja yllin kyllin valittavissa. Jokaiselle löytyy oma jätskivaihtoehto, kombinaatioiden määrä on rajaton ja jokaiselle elämä on erilainen, vaikka aina sama, ja yhteinen.
 
Muutosvälittäjän matka tähän hetkeen, ja tähän kohtaan oli pitkä, mutta ainut mahdollinen tie, jotta oli mahdollista avata silmät, ja nähdä se, mitä oli aina halunnut. Ja matka jatkuu, sillä vielä on niin paljon koettavaa, ja yhä uudelleen muistettavaa siitä, minkä on aina tiennyt. Kaikki tunteet ovat yhä läsnä, ja edelleenkään kaikkien tunteiden kohtaaminen ei ole helppoa, mutta kaikki on toisin, kun oma suhde tunteisiin on toisin. Kaikki on samoin, mutta minä itse olen toisin suhteessa siihen, mitä on. Kun maailmassa mikään ei ole enää kenenkään toisen syy. Kun itse ei ole enää olosuhteiden ja tilanteiden armoilla. Kun tiukassa tunnetilassa vain on, ottaa sen vastaan, niin aina voi hengittää sisään ja ulos, vaikka vielä ei muuhun hetkeen pystyisi. Hengittäminen on ensimmäinen askel toisenlaiseen ajatukseen, ja toisenlaiseen tulkintaan. Hengittäminen on tilan tekemistä vielä jollekin ajattelemattomalle, ja samalla toimimattomaksi tulleesta ajatuksesta irti päästämistä. 
 
Siinä on melkoinen parodoksi, ja tragedia, miksi keskitymme niin paljon siihen, mikä tuntuu pahalta, estää ja rajaa hyvinvoinnin kokemustamme, ja jumittaa toimintakykyämme. Lamautamme itsemme omilla ajatuksillamme, ja syytämme sitten siitä olosuhteita, tai muita tilanteita. Uhrin roolista tehdyt valinnat eivät vie meitä kohti, vaan poispäin toisistamme, ja sen elämän luomisesta, jonka todella haluamme.

Uhrin(kin) rooli ohjaa meitä huomaamaan, miksi mahdottomuuksien maailmasta kannattaa vapauttaa itsensä. Uhrin roolissa toimiessa luomme painetta, jonka tavoitteena on suorastaan pamauttaa meidät mahdollisuuksien äärelle. Jokaisessa meissä asuu jo tarvittava viisaus, ja tieto, vaikka emme edes sitä tiedostaisi. Jokaisessa roolissa on viisaus, joka odottaa vain huomatuksi olemista. Lopulta kaikki meille tapahtuva, ja kaikki koettu, on vain ohjausta, jotta elämän kokemus olisi sitä, mitä olemme aina halunneet. Saattaa vain olla, ettet edes aavistanut, mitä se oli, mitä halusit, ennen kuin olet valmis sen vastaanottamaan. Elämä tapahtuu aina meissä, ei meille.

Elämän vaiheisuus on jännittävä asia. Uuden edessä innostus kutsuu, eteneminen on rohkeaa, ja kevyttä. Kaikki tapahtuu kuin itsestään, ja itsellään. Menneen pimeästä on opit otettu, ja ollaan valmiita johonkin uuteen. Valmiita uuteen samaan, ja kaikki on toisin. Vuoden ajat vaihtuvat, ja ajan liike auttaa huomaamaan sen, mikä odotti huomatuksi tulemista. Kaikki on alati tässä, ja ajan liikkeessä voi huomata sen, minkä on valmis vastaanottamaan. Musta ei ole enää mustaa. Musta on väri, ja kaikki värien kirjo avautuu huomattavaksi ajan saattelemana. Kiitollisuus astuu jälleen uneksijan kehoon, ja luottamus kannattelee jokaista uutta askelta.
 
--
UNEKSIJAN VUODENAJAT
 
Uneksija pakenee maailmaa,
pelko kehossa
luottamus haihtuu
kuin kaukainen muisto.
 
Uneksijan suojana
pelon viltti
estää, ja eristää
jokaisen kolon,
turvaa ulkoisen kosketukselta.
 
Uneksija lepää muuriensa suojissa,
turvassa pimeässä,
talvisessa unessa, 
herätäkseen valoon,
luottamuksen lämpöiseen syliin.
 
-Anne Peltonen, 19.9.2022

”Joskus menneelle on kuoltava, jotta voi löytää uutta.”
 
Joissakin kohdissa elämää on helppoa virrata, antaa asioiden tapahtua, tulla vastaan, ja mennä myös ohi. Ikään kuin jostain olisi astunut voima esiin, missä voi olla kokonainen oma itse, ilmaista itseä avoimesti, ja sitten se vastaa, joka kuulee kutsun kaiun. Resonanssi on kaunis asia. Se on flowta. Se on virtausta. Se on sallimusta. Se on vastaanottamista, ja irti päästämistä.
 
Niissä kohdissa elämää, missä on uhrin roolista, ei ole helppoa virrata, antaa asioiden tapahtua, ottaa vastaan ja päästää irti. Niissä kohdissa, uhrin roolissa, on palasina maailmalla; menneessä ja tulevassa. Tapahtuvaa ei saa hallintaan, vaan tapahtumat vyöryvät oman maailman ylle kuin tsunamit. Uhrin roolissa ei ole turvallista tilaa, missä olla oma itse, tai lupaa ilmaista itseä avoimesti. Kukaan ei todella kuule, tai ei halua kuulla. Resonanssi on kaipuusta kuollut ajatus. Se on jumi. Se on pato. Se on vastustamista. Se on poispäin menemistä, ja eristäytymistä.
 
Kunnes elämässä tulee jälleen se hetki, missä mennyt lopulta kuolee, ja tulevaisuus on tässä. Joskus se vaatii aidosti kuoleman kokemuksen kohtaamisen. Joskus riittää, että kokee jonkin tulleen kuolleeksi, loppuun kuljetuksi, ja on mahdollisuus ei-tietämisen tilan kautta suuntautua johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan. Tuntemattomaan, missä on lopputuloksista vapaata tilaa. Tuntemattomaan, missä ennakkoon tietämisen esterata on ylitetty, ja edessä on vain vapaata tilaa löytää uutta. 
 
Kun kiitollisena hyvästelee uhrin kotelon, ja kuoriutuu kasvualustastaan valoon, niin voi löytää itsensä uudelleen. Nähdä itsensä kauniina, ja tuntea rakkautta itseään kohtaan. Voi kokea jälleen mahdollisuuksien ovien aukeavan. Ennen kaikkea voi jälleen nähdä mahdollisuuksia, jotta on mahdollista koputtaa mahdollisuuksien ovelle. 
 
Enää koputtaja ei ajattele, miten riitän, tai kelpaanko. Mahdollisuuksien näkijä on innostunut omana  itsenään, ja koputtaa ajattelematta, että avataanko ovi. Ovien avautuminen ei ole enää mahdollisuuksien näkijästä kiinni, eikä vastuulla. Vastuu on siirtynyt oven avaajalle. Joskus ovet aukeavat, joskus eivät. Joskus jokin ei, on kyllä jollekin toiselle. Mahdollisuuksien näkijän maailmassa ei ole huonoa, tai hyvää, vain ovia. Sillä kiinni pysyvä ovi on vain tie avoimen oven luo.

”Joskus menneelle on kuoltava, jotta voi löytää uutta.”
 -Anne Peltonen

MIKÄ ERO MENETYKSELLÄ JA MENESTYKSELLÄ?

Onko menetys sitä, että joutuu päästämään irti jostain sellaisesta, josta ei haluaisi päästää irti, koska oma arvo ihmisenä ja oman elämän merkityksellisyys, suhteessa toisiin ihmisiin, määrittyy sen jonkin kautta?

Onko menestyminen sitä, että jatkaa jonkin sellaisen tekemistä, joka on mahdollista, ja jota tekisi missä tahansa olosuhteissa ja joka tapauksessa, koska pitää siitä mitä tekee?

MIKÄ TEKEE MENESTYKSESTÄ TOTTA?

Onko menestys totta silloin, kun menestys täyttää jonkun ulkopuolisen mittarit menestykselle? Tekeekö ulkopuolinen palaute ja tunnustus menestyksestä totta? Vai onko menestys totta silloin, kun on onnellinen ja jatkaa sen tekemistä, joka tekee onnelliseksi?

​Riippuu ehkä siitä, että kenen elämää elää; omaa vai toisten. Elääkö sisältäpäin vai ulkoapäin suhteessa toisiin ihmisiin ja tapahtuvaan. Ehkä menetyksen ja menestyksen ero on vain kokemuksen päässä toisistaan. Ei voi tietää, sillä todellisuuksia on yhtä paljon kuin on maailmankuvia. Ja maailmankuvia on yhtä paljon kuin on maailmaa katsovia ihmissilmäpareja.

Joskus jokainen on väsynyt, tai toisaalta vain kovin keskittynyt, katse sisäisessä maailmassa, ja innostunut, jolloin aikaa ei enää ole, ja se haastaa arjen sovittujen menojen kanssa.
Huomaan, että 6-vuotta sitten kalenteriaika haastoi, ja niin se tekee edelleen. Eilen kaupan kassalla piti tarkastaa viikonpäivä, koska tuntui ihan lauantailta maanantaina.
Tätä vauhtia varmaan herään 1200-vuotiaana, ja ihmettelen hetken, missä kaikki ovat, ja jatkan hommiani.

--
Muisto kuuden vuoden takaa, 23.8.2016

Mistä tietää olevansa väsynyt?

Sanoo miehelleen että jooga alkaa klo 10.

Unohtuu kirjoittamaan ja mies sanoo, vähän ennen kymppiä, eikö sulla ollut jooga?

Säntää ovesta ulos. Unohtaa salikortin, lukon, avaimet, pyyhkeen, joogamaton jne.

Ilmoittaa asiasta miehelleen ja sanoo: "Mutta mä oon täällä!"

Istuu yksin joogasalissa tämän sanoessaan ja herää ajatus: "Missä muut ovat?"

Jooga alkaa klo 10:30.

Kuuden vuoden takainen runomuisto siitä, miten haastavaa on joskus tehdä sovinto menneisyytensä kanssa, ja löytää kiitollisuus kaikkia niitä valintoja kohtaan, jotka ovat tuoneet tähän kuluvaan hetkeen.
Kiitollisuus on tietoinen valinta, joka avautuu joissakin hetkissä hyvin pienin askelin. Kiitollisuus vaatii valppautta suhteessa omiin ajatuksiinsa, ja niiden vaikuttavuudesta omaan, ja sitä kautta toistemme arkeen.

​
SOVINTO MENNEISYYDEN KANSSA, 24.8.2016

Jos voisin,
kieltäisin tuntemattoman.
Jos voisin,
valitsisin tunnetun.
Jos voisin,
sulkisin silmäni nähdyltä.
Jos voisin,
sulkisin korvani kuullulta.

Jos voisin,
jäisin turtana harhaisen kuvitelmani syliin tiedetystä, joka tuudittaisi minua ikuisesti rinnallaan, neuvoisi ja jakaisi harhaista tarinaansa tunnetusta ja tiedetystä.

Jos voisin,
yrittäisin kurottaa kohti turvaa tunnetussa,
mutta edessä on tuntematon.

Tässä tuntemattomassa,
miten peruuttaa kuljetut askeleet,
miten sokeutua nähdyltä,
miten kuurotua kuullulle,
miten tulla tunnottomaksi koetulle,
miten tehdä luettu lukemattomaksi,
miten olla kääntämättä sivua, jonka käänsi.
Miten valita se hetki ennen hetkeä, joka edelsi tuntematonta.

Mutta,
miten tulla nähdyksi näkemättä ja tulematta näkyväksi.

-Anne Peltonen, 24.8.2016

22.8.2016 pohdin, että...

Muutos ei ole sitä, että jotain on enemmän tai vähemmän, vaan se jokin ennen tuntematon on tullut eläväksi ja jaetuksi todellisuudeksi.

Nyt kuusi vuotta myöhemmin vaihtaisin "muutos" -sanan tilalle  sanan"kasvu.", eli...

Kasvu ei ole sitä, että jotain on enemmän tai vähemmän, vaan se jokin ennen tuntematon on tullut eläväksi ja jaetuksi todellisuudeksi.

Niin ne ajatukset laajenevat elämän kulussa.