Sanojen kuollessa

Sanattoman uneksijan
taivaissa tuulee,
mielten melskeissä
maailmanjärjestykset kaatuvat,
eilen uneksittu tulevaisuus on 
tänään kuollut.
 
Palavat sanat
menettävät merkityksensä,
luovat nahkansa kirjain kirjaimelta,
kunnes eilistä ei enää ole,
ja tulevaisuus odottaa uudelleen kirjoittamista
odottamattoman päätepisteen toisella puolella.
 
Unennäkijän
taivaan tuulissa
maailmojen uudet muodot
lepäävät iäksi kadotettujen merkitysten 
hautakumpujen päällä,
verhoavat hennolla vihreällään
eilen uneksitun tulevaisuuden.
 
Sanattomien mielissä syntyvät
uudenlaisen taivaan kaaret,
äärettömyyden sydämissä
luodaan äärellisten uudet muodot.
 
”Ei enää koskaan” muistojen kuiskiessa
puhkeavat vanamot kukkaansa,
tuoksuvat keväälle, valon neidolle,
joka on yhtä vääjäämätön
kuin sen armoton 
saattaja, pimeän herra.
 
Saattajan öisestä kädestä 
avautuu uuden aamu,
odottamattoman lahjoittama
uudenlainen tulevaisuus,
valittavaksi yhteinen,
sinun ja minun.