Unelmaelämän ainekset

​Uskon tarinoiden voimaan. Tarinoiden kerronnan heijastuksien kautta jokainen voi muistaa jotain itselleen tärkeää. Uskon, että todellisuudessa on olemassa vain yksi tarina, josta jokainen kertoo oman versionsa yhä uudestaan. Tarinat ovat muistamisen ja jakamisen työkaluja,  metaforia elämästä. Tarinat avaavat tilaa missä voi muistaa, vaikka oman unelmaelämänsä ainekset. 
 
Olipa kerran Unelmaelämän ainekset..
 
Jos saisin luoda elämäni uudelleen millaisia olisivat unelmaelämäni ainekset. Millaiset arvot, uskomukset ja unelmat olisivat unelmaelämäni vakaana perustana. Miten loisin itselleni tärkeimmän pohjalta ja miten tunnistaisin sen tärkeimmän kaikkien erehdysteni jälkeen.
 
Huomaan jälleen palaavani rakkaaksi käyneeseen muistoon. Näen ystäväni, Niepun,  seisovan valkoisen lumipyryn hohtavassa valossa. Talvesta pimeässä aamussa Niepu seisoo  lyhtypylvään valokehässä ja odottaa, odottaa minua. Olen palannut tähän menneessä olevaan hetkeen lukemattomia kertoja. Olen palannut  tämän  hetken muistoon yhä uudestaan ja uudestaan. Palannut kerta toisensa jälkeen ymmärtämättä mikä tekee siitä niin kovin rakkaan. Ymmärtämättä miksi se niin vahvasti kutsuu minua luokseen muistelemaan.
 
Vihdoin on aika muistaa. Yli ajan on tullut aika palata jonnekin ja sallia syvälle sinetöidyn murtaa mielen nimeämät varoitussanat. Rakas muisto nousee kuin lapsuuden suojelusenkeli muistuttamaan jostain kauan sitten unohdetusta. Muistuttaa jostain itselle tärkeimmästä mistä ajan kuluessa tuli kiellettyä, salattua ja syvälle sinetöityä mielen pelottavien varoitussanoin. Mieli osoitti sormella tuomiten itselle rakkaimman arvottomaksi, hyödyttömäksi, laiskuudeksi, heikkoudeksi, oudoksi ja  järjettömäksi hulluudeksi millä tässä maailmassa ei eletä, eikä elätetä.
 
Itsen ulkopuolella oleva kuningaskunta alaisineen toisti ja kaiutti samaa kunnes olin täysin oppinut; opetettu olemaan hyödyllinen, tehokas ja järkevä – muiden silmissä menestynyt ja sisältä täysin tyhjyyttä kumiseva kammio minkä valottomuudessa sielu vaelsi varjona. Rakkaus vääristyi pelon käsittelyssä miellyttämiseksi, ja sielun rakastetusta tuli uhri.
 
Olipa kuitenkin kerran unelmaelämä ja sen muisto kutsui yhä vahvana.
Niepun kanssa hämmästeltiin kaikkea kaunista ja hämmennyttiin ihmeistä.  Yhdessä jakamalla luotiin lisää kaunista kaikesta ihmeellisestä. Kaikesta ihmeellisestä mikä oli aistein aistittavissa ja enemmän. Nautimme ajatusten villeistä matkoista yli ajan tähtiin ja takaisin. Se oli maailma missä kaikki oli mahdollista, missä kaikki ajatukset ja tähtiin kurkotukset olivat sallittuja ilon lähteitä. Se oli sielujen naurua ja leikkiä tähtipölystä koostuvassa äärettömyydessä.
 
Talvesta pimeässä aamussa, lumipyryn hohteessa, lyhtypylvään valokehässä elin yhä uudestaan unelmaa missä kaikki oli tässä, ilo sallittua ja mahdollista. Talvesta pimeässä aamussa lumihiutaleet leijailivat ja hehkuivat valoa - vapautta. Talvesta pimeä aamu oli täynnä lumen raikkautta – lupausta uudesta.  Lumen valo tuoksui vapaudelle, joka välkkyi ympärilläni tahdittaen sydämeni ilon riemullista sykettä. Kaikki tuntui ja väikkyi ympärilläni sydämen iloa. Puhdasta läsnäolon, hyväksynnän ja yhteyden kokemusta universumin ajattomuuden sydämessä. 
 
Siinä hetkessä eli muisto unelmaelämästäni. Se on unelmaelämäni; aistia valoa kaikkialla, kokea yhteys kaikkeen ja luoda ilosta pakahtuvasta sydämestä, joka sykkii ajattomuudesta. Siinä hetkessä en ollut koskaan yksin, enkä erillinen. Olin osa kaikkeutta ja minua odotettiin, minua todella odotettiin jakamaan yhdessä olemisen ja luomisen ilosta.
 
Rakkautta ei tarvinnut ajatella erikseen, sillä rakkaus oli kaikessa ja kaikkialla. Kaikki oli rakkauden ilmentymää, jota sai jakaa itsensä kautta riemulla ja ottaa ilosta vastaan. 
 
Talvesta pimeässä hetkessä läsnä olemattomuudellaan loistivat pelko, riittämättömyys, osaamattomuus, heikkous ja kaikki ne kaverit, joiden nimissä sielu sinetöitiin unohtumaan syvälle muistojen kammioihin.
 
Olin unohtanut lähes kaiken. Nyt muistan koko ajan enemmän. Muistan miksi Niepu odotti  minua tavallista enemmän juuri tuona talvesta pimeänä aamuna.  Monena aamuna ennen tuota muistojen aamua, Niepu oli joutunut odottamaan turhaan. Olin ollut viikkokausia sänkypotilaana keuhkokuumeessa. Kun näin Niepun lyhtypylvään valokehässä en muistanut kehoani heikoksi, en keuhkokuumeen runtelemaksi ja ohentuneeksi elämän langaksi, sillä minua odotettiin talvesta pimeässä aamussa.
 
Tarina on minulle rakas. Talvesta pimeästä aamun muistosta haluan luoda elämäni uudelleen. Luoda kirjoittaen valojen kohtaamisista, jakaa siitä miten valot kohdatessaan syttyvät täyteen loistoonsa ja luovat tähtipölystä valoa maailman pimeään. Vihdoin tarinat saavat vapaasti kirjoittaa itsensä sanoiksi kauttani; unelmaelämäni.
 
Mikä on sinun hetkesi, joka kutsuu sinua muistamaan tosi-itsesi ja unelmaelämäsi?
Ole rohkea, kurkota sitä kohti ja salli itsesi muistaa tähtihetkesi.