Yhtenä hetkenä kun kaikki on toisin ja kuitenkaan mikään ei ole muuttunut

Aion kirjoittaa tähän alkuun, että nyt tulee henkilökohtainen jako. Mielenkiintoista, eikö totta -tuollainen ajatus? Kaikenhan jaan itseni kautta ilmennettynä. Ja kaikki minkä voin jakaa täytyy olla jotenkin itse koettua, jotta voi jakaa.
 
Siinä se tuskainen kohta välillä onkin, että ei ole muuta tietä kuin kokemisen tie, jotta voisi nähdä itsensä toisissa. Ei ole muuta tapaa nähdä yltäkylläistä kauneutta ja runsauden hyvää, jollei niitä ensin koe itsessään ja itseään kohtaan.
 
Kuitenkin tämä nyt menee otsikon alla henkilökohtainen jako. Syystä ja toisesta, jota en vielä ymmärrä itsekään. Ehkä tarina kertoo sen kohta meille kaikille.
 
Jotain on tapahtunut minussa. Jotain on isosti auennut. On toki näin käynyt monta kertaa ja sitä aukeamista tapahtuu kaiken aikaa, mutta nyt on lähtenyt liikkeelle jotain sellaista, jonka kautta olen saanut käyttööni jotain kauan kaivattua.
 
Runot ovat palanneet luokseni. Ehkä ne eivät ole koskaan poissa olleetkaan, mutta runot eivät ole virranneet kauttani, vaikka kuinka olen sitä toivonut.
 
Kauan, kauan sitten kirjoitin paljon runoja Tuntuu, että siitä on aikaa kokonainen yksi elämä. Oikeastaan kaikki virtasi itsestäni runoina ulos.
 
Sitten tuli se hetki ja valinta: minä poltin yhtenä iltana kaikki kirjoittamani runot. MInä poltin myös kaikki tarinat, kaikki saamani ajatukset. Muistan miten yksikään pisara vettäni ei muodostunut edes kyyneleeksi. Minä päätin, etten koskaan enää, en ikinä, avaisi sisintäni kenellekään.
 
Käytin kyllä sanoja vaikuttamiseen ja annoin sanojen voiman  päätöksentekoprosessien käyttöön myönteisten päätösten saamiseksi. Se on tehokasta tekniikkaa, jolla saavutettiin asetutut tavoitteet. Siinä ei ollut mitään kaunista. Ihmiset olivat kohteita, joilta odotettiin oikeata vastausta ja ymmärrystä siitä miten asiat hoidetaan oikein. Ainut ongelma oli saada ihmiset ajattelemaan oikein ja mieluummin nopeasti kuin hitaasti ymmärtämään mikä oli sitä oikein ajattelua.
 
Sain paljon kiitosta tuostakin taidostani, mutta jostain syystä sanani eivät sytyttäneet innostusta tai synnyttäneet yhteyttä, jossa sanat alkavat elää ja muuttuvat yhteiseksi toiminnaksi. 
 
Tein kaiken oikein ja hyvää tarkoittaen, enkä ymmärtänyt miksi kaikki yhdessä toimiminen oli niin työlästä, vakavaa ja vaikeaa. Sitten tuli se hetki, etten voinut jatkaa sanojeni käyttämistä henkisen väkivallan välineenä.  Nyt yli ajan ymmärrän, näen selkeästi. Näen kaikki osani ja polkuni tähän hetkeen. Ei ollut muuta tapaa päästä tähän hetkeen, se kaikki tarvittiin, jotta löytäisin sen mitä piti löytää.
 
Ja nyt olen tässä kohtaa ja runot ovat palanneet. Jotain kauan kaivattua on saapunut kotiin. Ja nyt silmäni täyttyvät biljoonista pisaroista vettäni ja muodostuvat kyyneleiksi: "Tervetuloa kotiin! Olenkin jo odottanut sinua. Sinulle on paikka täällä varattuna. Sinä kuulut tänne."
 
Minulta on kysytty, että milloin kirjoitan sen oman tarinani. Olen ihmetellyt kysymystä, koska kirjoitan kaiken aikaa. Nyt taidan ymmärtää tuon kysymyksen ja luulen, että nyt taitaa olla aika sen oman tarinan kirjoittamiselle ja jakamiselle. Sillä nyt minusta ei puutu enää yhtäkään osaa, sillä runot ovat palanneet.
 
Enää en kysy: "Ketä kiinnostaa?" Sillä minä haluan kuulla sen tarinan ja haluan tuntea miten se kirjoittaa itsensä kauttani. Tunnen nyt jo, että se on kaunis tarina, joka koskettaa ja yhdistää. Se on tarina, joka elää jo. Se on elävä tarina, jonka kautta jokainen voi muistaa sen minkä ehkä on hetkeksi unohtunut, sen kaikkien tärkeimmän. Sen suuren salaisuuden, joka on kätkettynä jokaisen sydämeen: "Minä näen sinut!"

---